Jos haluaisin tiivistää tämän yhteen lauseeseen niin se olisi: teen elämästäni aivan liian monimutkaista ja se tappaa minut hiljalleen.

Koen paljon mustasukkaisuutta ja se ajaa minut kohta ihan pohjalle. Minun elämässäni on yksi maailman upein ja tärkein ihminen jota rakastan ylikaiken. Olen omistavainen tämän henkilön suhteen joten olen todella mustasukkainen kaikille maailman ihmisille jotka tämän kanssa on kavereita ja viettää aikaa yhdessä. Teen kaikista tilanteista todella hankalan itselleni tämän henkilön läsnäollessa, jos seurassamme on muitakin henkilöitä kuin vain me kaksi. Vaikka olisimme jutelleet vaikka tunnin putkeen kahdestaan hyvillä mielin ja yhtäkkiä joku muu alkaa juttelemaan hänen kanssaan vaikka vaan pariksi minuutiksi ja jään ulkopuolelle niin menen ihan heti paniikkiin ja ahdistun ja alan yliajattelemaan sekä mieleni täyttyy ajatuksilla ”mitä mä teen” ”tää on niin kiusallista” ”haluan pois kotiin itkemään” olisipa tämä jäänyt vaan tälläisiin ”oikeisiin” sosiaalisiin tilanteisiin nimittäin, jos vaikka tämä henkilö puhuu ryhmäkeskustelussa jonkun kanssa enkä ole mukana keskustelussa niin saatan ilmoituspalkista salaa katsoa ne viestit enkä avata kyseistä keskustelua päivään, koska sekin on minun mielestä erittäin ahdistavaa. Viestittelen tämän henkilön kanssa koko ajan päivän mittaan ja jos tämä henkilö on vaikka kavereitten luona kylässä/yökylässä niin välttelen hänelle puhumista esimerkiksi vastaamalla 6 tuntia myöhemmin viestiin, koska sekin tieto ahdistaa, että hän voi viestitellä kuinka hauskaa hänellä on kavereiden kanssa, jään siinäkin todella ulkopuoliseksi enkä halua kokea tälläistä piinaa. Saatan myös esittää meneväni aikasin nukkumaan ettei vaan mun tarvitse enempää jutella sille, jos se on sen kavereiden kanssa. Tämä on ympäri vuorokautista, koska olen nähnyt reilun kuukauden putkeen joka yö painajaisia jossa tämä henkilö jättää minut yksin, on piikittelevä, tunteeton ja ilkeä ja haluaa lopettaa meidän ystävyyden. Nytkin sattuu... me emme nää tyyliin koskaan vapaa-ajalla vaikka me asumme kilometrin päässä toisistamme. Olemme todella läheisiä muuten ja hänkin monesti päivässä kertoo rakastavansa minua ja on kertonut minulle, että olen hänen maailman tärkein ihminen. Hän on myös kirjoittanut kirjeen jossa kertoi kuinka tärkeä olen. Silti tunne käsittämätöntä riittämyyden tunnetta, mustasukkaisuutta ja minä yksinkertaisesti pelkään. Hän tietää, että olen mustasukkainen ihmisille hänestä, koska olen jotain kertonut, mutta todella vähän, jos hän joskus saisi tietää koko totuuden niin ouh.... ei. Minä en enää pitkään jaksa, te ehkä saatte kuvan, että tämä on jotain pakkoystävyyttä, mutta sitä se ei ole. Minä rakastan vaan häntä niin paljon, että kaikki pienetkin jutut satuttaa aivan järkyttävästi. Haluan vertaistukea. Tämä romaani voisi jatkua ikuisuuden, mutta yritin pitää tämän mahdollisimman simppelinä. Kiitos