Kun toiset pystyy menemään kaupungille, pystyy tavata ystäviä, pystyy menemään metsään kävelylle, retkelle, ulkomaille, pystyy tekemään kaikkea kivaa! Mutta mä en :( nuo kaikki haluaisin tehdä, suuri unelma ois päästä uudelleen Lontooseen, tällä kertaa pidemmäksi aikaa, mutta en mä voi. Mä haluaisin mennä kaupungille kiertämään kauppoja ja kirpputoreja, mutta en voi. Haluaisin nähä ystäviä, mennä metsään pyöräileen kun vasta kuulin uuden ihanan reitin tästä kodin läheltä, haluaisin mennä retkellä puistoon, mutta en pysty! Tänäänkin kävin kirjastossa, alle tunti meni, ja tuli tukalat oltavat. Miten mä voin ikinä nauttia elämästä jos hädin tuskin pystyn lähikauppaan menemään! Tiedän että heti kun parannun niin me mennään perheen kaa ulkomaille, oltas menty jo mutta mun takia ei voi, ja jos mun parantuminen ois musta kiinni nii tekisin kaikkeni mutta kun ei se ole niin. Mistä sen tietää jos en parannu ikinä. Jos en enään ikinä pääse Lontooseen, en ikinä voi edes haaveilla Dubaista, en voi haaveilla jokapäiväistä kävelyä metsässä. Ulkomaat on mulle todella ihania paikkoja, ja haluan nähdä paljon maailmaa, mutta mitä jos se vuosi sitten pidetty kreikan loma olikin viimeinen :(
Ja tuntuu niin pahalta kun joku ystävä tulee kertomaan miten he meni tädille yötä ja hoiti kanoja siellä, ja kun sisko tulee ilmoittamaan että varasi ulkomaan matkan, ja miten kuulet että toinenkin sisko varasi, samoin kuin molemmat veljesi! Kaikki muut pitää hauskaa, nauttii elämästä, ja sitten olen minä, joka mielessään suunnittelee mitä ihanampia asioita mitä haluan tehdä, mutta sitten totuus iskee ja tajuan että ne suunnitelmat jää pelkäksi haaveeksi
Mä haaveilen että isona asun jossain ihanassa kaupungissa, ihanassa kerrostalo asunnossa, ja se on sisustettu mun matkamuistoilla joita oon kerännyt ympäri maailmaa, mut mitä jos en ikinä parannu :'(