Kiviä ja koskia ahdistuksessani


Mahassani asuu kivi nimeltään Ahdistus.
Se ei lähde sieltä pois, eikä sula vatsahapoissa. Se vain jää ja pysyy.

Joskus tuo kivi tuntuu vievän kaiken tilan kehostani,
toisinaan se on kuin asfaltin pientä soraa,
paikalla mutta vain potkin sitä askeltaessani miettimättä sitä sen enempää.

Tärisen, kuin ison annoksen adrenaliinia suoniinsa piikittänyt. Nauran hulluuden partaalla. Ahdistus pitää minun jalkani paikallaan ja hengityksen tiheänä, mielen puuroisena mutta energisenä. Täynnä myrkyllistä energiaa.

Pakene, ajattelin tehdä niin...sinuna tekisin niin. Poistu läheltäni ennen kuin räjähdän ja sinunkin vaatteesi ovat veressä ja mieli sekaisin.

Hengitä syvään, älä nopeasti. Älä ajattele, hoen itselleni. Se ei auta. Ajatukset virtaavat entistä vuolaammin ja kuulen jo kosken kuohunan.

Milloin poistuisi kivi sisältäni? Milloin voisin hengittää normaalisti? Saanko rauhan vasta kuolemassani, vai nauranko taivaassakin hajoamistani?

Pysythän luonani? Älä jätä. En ole hullu, vain hieman sekopäinen ja hajalla. (Juokse karkuun...)



En ole varma onko tämä varsinainen runo, vaiko vain tunnepohjaista tekstiä. Saa kertoa mielipiteitä silti. Itse kritisoisin tätä tekstiäni sekavuudesta, sillä siinä on epäselkeä "juoni", eikä teksti johda varsinaisesti mihinkään.