Siitä on jo aika pitkä aika kun oon viimeksi täällä käynnyt. Nyt yhtäkkiä tuli sellainen tunne, että halusin päästä purkamaan tämän hetkistä tunnetta johonkin ja Demi tuntui nyt olevan "tuttu ja turvallinen". Vaikkakin tämä paikka on näköjään muuttunut paljon viime näkemästä, enkä tiedä enää edes miten tätä käytetään. Olen varmaan jo vähän liian vanha tänne? :D

Tulin toissapäivänä katsoneeksi Leaving neverland-dokumentin. Jos, ette tiedä mikä se on, niin se käsittelee Michael Jacksoniin kohdistuneita syytöksiä lasten seksuuaalisesta hyväksikäytöstä. En tullut nyt varsinaisesti keskustelemaan siitä dokumentista, vaan tuntemuksista joita se minussa herätti.

Tuo dokumentti nostatti pintaan omat lapsuuden kokemukseni. Omat kokemukseni eivät olleet lähellekkään tota luokkaa, kuin tuossa dokumentissa, eikä muutenkaan edes pahimmasta päästä. Se on muuten yksi syy miksi tälläkin hetkellä tuntuu tyhmältä kirjoittaa tätä. Varmasti siellä on monia, jotka ovat kokeneet aivan sairaita juttuja ja siksi tuntuu, että mulla ei tavallaan ole edes oikeutta väittää, että olisin tälläisen uhri. En ole kokenut väkivaltaa, tai painostusta, eikä niihin kokemuksiin liittynyt edes mitään laitonta. Tekijä ei siis ollut itsekkään vielä aikuinen, eikä siksi ole vastuussa mistään. Hän ei siis ole tehnyt rikosta. Se mikä tästä tekee hyväksikäyttöä on se, että ymmärtääkseni hän kuitenkin itse tiesi mitä oli tekemässä ja käytti hyväkseen minun hyvin nuorta ikääni ja sitä, että minä en tiennyt mistä on kyse. Mulla ei loppujenlopuksi ole muuta kuin pari rikkinäistä muistoa, joihin liittyy suurta hämmennystä.

Minä tiedän, että en ole itse milläänlailla syyllinen tapahtuneeseen. En olisi mitenkään voinut vaikuttaa mihinkään. Kuitenkin tuntuu siltä, että minut on ikäänkuin liattu, tahrattu ja sitä tahraa ei saa millään pois. Se tuntuu todella epäreilulta. Muistot eivät mielestäni vaikuta normaaliin elämään, ne ovat vaan taustalla ja nousevat välillä pintaan. Joskus on hetkellisesti vaikeaa, mutta enimmäkseen voin vaan antaa olla. Vaikeinta on ehkä se, että en tiedä muistanko kaikkea, onko jossain mielessäni joku kätketty muisto, joka ehkä mahdollisesti tulee viellä joskus esiin? Sitä ehkä pelkään eniten.

Teitä varmaan kiinnostaa, että olenko koskaan puhunut kenellekkään? Parhaalle kavereilleni mainitsin joskus muutamia vuosia sitten, mutta se keskustelu jäi aika lyhyeksi, hän ei tainut ymmärtää tai uskoa ja nyt hän on varmaan jo unohtanut koko jutun. Poikaystävälle kerroin n.vuosi sitten. En kertonut yksityiskohtia, enkä kertonut kuka tekijä oli, koska se on se likaisin juttu tapahtuneessa. Hänelle puhuminen on vaikeaa, koska pelkään että hän näkee minut myös liattuna. Kerran kävin jopa koulupsykiatrilla, mutta en koskaan palannut sen yhden kerran jälkeen.

Yleisesti en koe olevani edes mikään uhri. Tuntuu, että ehkä itse vähättelen koko asiaa, mutta toisaalta tuntuu että myös suurentelen. En mielestäni ole kokenut suurta vääryttä, ehkä vähän. En ole vihainen tai katkera, se oli vaan outoa ja epäreilua. Enimmäkseen tämä on vain vähän surullista ja ällöttävää, sekä hämmentävää. Ehkä en vaan osaa käsitellä koko asiaa. Mahtaako täällä olla muita jotka ovat kokeneet hyväksikäyttöä ? Haluaisin keskustella asiasta ja ehkä sitä kautta ymmärtää itseäni ja aihetta enemmän.