Osa ehkä tietääkin sen mun tekemän keskustelun, jossa kerroin mun osasta sairaista ajatuksista. Mua ahdistaa, et ne on mun ajatuksia ja että ne ei itsessään häiritse mua, mutta silti häiritsee, koska tiedän, että ne on väärin. Ei näin saa ajatella. Jotain on pielessä.

Mä en ennen (ihan vaikka ihan vaan vuos sitten) ajatellut näin. Mä olin huomattavasti positiivisempi. Jotain muuttu ja nyt kaikki on pielessä. Mä tiesin, että ne ajatukset ei saa hyvää vastaanottoa tietenkään, mutta se niinku konkretisoitui, kuinka radikaaleja ne on niiden reaktioiden perusteella. Oon liian rehellinen mun tunteista ja ajatuksista, kun tiedän niiden olevan niin jyrkkiä, vaikka se ei ole ainoa mielipiteeni asiaan. Kerron rehellisesti kaiken, tai no kaiken paitsi oikeasti tärkeät asiat. Ne joista en ääneen mainitse niin syyllistän niillä rivien välistä.
Kertoo paljon mun ihmissuhteista.. tuhoan siis ne kaikki. Harmittaa. Tää on just se tilanne, etten riitä kenellekään tälläisenä, vaan mun pitää muuttaa omaa persoonaani, jotta en jäisi yksin. Mä en tuu ikinä riittään minulle, jos en riitä jollekulle toiselle ensin.

Mä en jaksa tätä ollenkaan, kuinka henkisesti epävakaa mä oon. En jaksa et muutan mieltä samasta asiasta tuhat kertaa päivässä. Mielialat vaihtelee koko ajan ja ne on aina täysillä ja silti suurin osa ajasta menee väsyneenä ja harmistuneena. Ja nyt inhoan ja vihaan itseäni vielä entistäkin enemmän. Oon niin pettynyt itseeni. Todella pettynyt. Kyllä sietää ollakin.

Ehkä musta tulee joskus siedettävä ihminen. Koitan ainakin päästä siihen.