Että elämä on mennyt näin. Mun elämässä on tapahtunut useampi iso surullinen asia, ja tuntuu että olin jo 21-vuotiaana kokenut aivan liikaa ikääni nähden. Ratkaisuna yritin unohtaa vaikeat asiat. Dissosioin ja aloin kulkea kuin sumussa tuntematta juuri mitään. Etäännyin sillä vain nykyhetkestä ja läheisistä ihmisistäni.

Nyt olen yrittänyt palauttaa muistikuvia mieleen ja on todella vaikeaa hyväksyä sitä, että nämä ikävät asiat ovat sattuneet minulle ja vieneet elämästäni niin ison osan jo nyt. Ne on pakko käsitellä, jotta voisin oikeasti taas elää enkä vain kulkea kuin robotti. On vaikea hyväksyä sitä, millainen ihminen olen ollut kaiken tapahtuneen seurauksena. Miten olen kohdellut muita, miten olen sabotoinut omaa hyvinvointiani, miten huonoja valintoja olen tehnyt. Yritän muodostaa kuvaa elämästäni ilman epähyväksyttyjä aukkoja, mutta mieli yrittää työntää edelleen kipeät muistot pois. Tuntuu että elämä on vain joko tai, joko täysin hyvää tai täysin huonoa, ei näiden molempien yhdistelmä.

Hävettää, itkettää ja suututtaa mennyt elämäni sekä myös nykyhetki. Miksi juuri minä ja millainen elämästäni olisi tullut ilman tätä kaikkea? Ennen elin usein tässä haavemaailmassa, esittäen että mitään pahaa ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Kielsin itseni.