Eli siis. Pohjustuksena se että ollaan poikaystävän kanssa vuoden oltu yhdessä. Suhteen alkaessa puolet koko suhteesta siitä oltiin "lähisuhteessa" eli asuttiin lähellä toisiamme. Sen jälkeen muutin kuitenkin itse toiseen kaupunkiin.

Esimerkkinä se, että hän jossain vaiheessa kielsi minua olemasta ystävä/olemasta missään tekemisissä poikien kanssa. Hän taas sai vapaasti olla omien ystäviensä(kaikki tyttöjä) kanssa, ja syiksi kuulin niin paljon kaikenlaista että siinä tilanteessa vain nielin kaiken. Enhän halunnut aiheuttaa hänelle omalla toiminnallani pahaa oloa, koska hän selkeästi ilmaisi mikä tuotti hänelle pahaa oloa. No, myöhemmin suhteen alussa tilanne eskaloitui siihen että hän vei ystäväni ympäriltäni. Yksinkertaisesti en siis saanut olla muiden kanssa kuin hänen, ja tähänkin löytyi selityksiä, joista varmasti suurimpana oli se, että hänellä ei ollut ystäviini kovin hyviä välejä. Py tuntuu edelleenkin siltä, että hänen pitää tuntea ystäväni ja että voisin nähdä heitä vain hänen kanssaan, enkä yksin. Ongelmana tässä on se, ettei poikaystäväni hyväksy sitä, että käyttäisin "sitä vähää aikaa joka meillä on" (etäsuhteesta johtuen lähes kaikki kaverit & py samassa kaupungissa ja näen heitä vain viikonloppuisin) siihen että näkisim kavereita. Omasta mielestäni tämä on ihan normaalia, että olisin myös ystävien kanssa ja minulle riittäisi vähempikin näkeminen poikaystävän kanssa.

Menneisyydessä kun on ollut kaikennäköistä...ehkä kaikista isoimpana se kontrollointi, jota kohdistui minuun ihan liikaa. Jälkeenpäin olen miettinyt paljon sitä, että olisi pitänyt silloin lopettaa suhde, koska se satutti itseä niin paljon. Py oli monta kertaa eron partaalla koska hänellä oli paha olla aina tiettyjen syiden takia: yleensä nämä syyt olivat sellaisia, joissa olin tehnyt häntäkohtaan "väärin". Vääriä tekoja olivat mm. kavereiden kuviin kommentoiminen, tiettyjen vaatteiden pukeminen, se että edes olisin halunnut nähdä ystäviäni, tietyissä paikoissa käyminen ilman häntä. Minua syytettiin kaikesta, myös asioista joille en itse voinut tehdä mitään, ja tämän johdosta suhteeseen tuli taas kriisi, koska kuulemma hän ei pystyisi olemaan tälläisen ihmisen kanssa. Olen suhteen aikana saanut myös huonoa kohtelua...hän on haukkunut suoraan päin naamaani siitä kuinka huono ihminen olen ja suuttunut silmittömästi pienistäkin asioista...vaikka kaikesta on jälkeenpäin pyydetty anteeksi. Kerran hän myös fyysisesti piti minusta kiinni, jotten päässyt asunnosta pois näkemään serkkuani, joka on minulle myös hyvä ystävä.

Suhde oli jo loppumaisillaan omasta toimestani, koska en vain jaksanut. Monien keskustelujen jälkeen kuitenkin suhteeseen jäätiin. Puhuttiin, että kaikki muuttuu. Ja mielestäni on muuttunutkin, ainakin osittain. Hyvin meillä on mennyt, mutta edelleen koen suhteessa olevan asioita, joissa hän kontrolloi. Siksi mietinkin, että voiko kumppani todella muuttua kontrolloivasta normaaliksi...voiko suhde vielä toimia. Tiedän itsestäni mitä suhteelta haluan mutta samalla toisesta välittää ja jotenkin tuntuu, että suhteeseen on vain jostain syystä jäänyt vaikkei pitäisi. Jos hän ei jatkossa hyväksy esim. sitä, että näkisin ystäviänikin, niin en sellaisessa suhteessa halua olla. Pitäisikö tilannetta katsoa ja yrittää vai tehdä kuten tuntuu kaikkien tapahtumien ja satuttamisen jälkeen..? Omalla tavallani olen onnellinen ja hänen kanssaan on myös hyviä hetkiä.