Millaa ei näkynyt missään. Mutta aurinko onneksi tuli jälleen esiin, ja satoi ihan vähän vettä. Tuli sateenkaari, joka heijastui kivasti veteen. Emmasta tuntui jo että Milla on kuollut. Milla on ollut hengittämättä kaksi tuntia, jos hän ei kerran ole kuollut. Miten niin järkevä ihminen hyppää hyppytornista vaikka ei osannut uida? Emma ajatteli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minni-kissa hyppäsi toiselle istuimelle, ja Emma soitti äidilleen.
Emma: ”Moi!”
Äiti: ”Moi, miten menee siellä rannalla?”
Emma: ”Aika huonosti koskaaaaa...”
Äiti: ”Niin?”
Emma: ”No siis Milla ehkä kuoli.”
Äiti: ”Ei kai?”
Emma: ”Joo mut moikka meen kattoo onks se hengissä ne vissii löysi sen.”
Äiti: ”Mee äkkiä hei kattomaan!”

Puhelu loppui, ja Emma näki raa’an näyn. Milla oli kuollut. Häntä yritettiin elvyttää, mutta mikään ei auttanut. Hän oli kuollut. Emma alkoi itkeä. Emma ei jaksanut enää soittaa äidilleen. Emma ja Milla olivat tunteneet toisensa 1-vuotiaasta asti. He olivat aina olleet bestiksiä. Mutta jokin särki Emman sydämen tässä niin pahasti, että hän tunsi ettei saanut happea. Emma pyörtyi maahan. Uimavalvoja tuli katsomaan mikä Emmalle tuli. -”Jaa, näköjään toinen pyörtyi” Emma tajusi että oli pyörtynyt, ja kysyi vielä uimavalvojalta: -”Onko Milla kuollut?” Uimavalvoja vastasi: -”Sydän sykkii vielä. Hän ei pysty vielä puhumaan, viemme hänet sairaalaan pian.” Emma ei tiennyt itkeä vaiko nauraa. Hän luuli että hän oli kuollut, mutta kuka elvyttää kuollutta? Hänen sydän sykkii!
Milla vietiin sairaalahoitoon. Hän pystyi jo syömään ja puhumaan, mutta käveleminen ei ole niin helppoa sillä hänen jalkansa oli murtunut. Emma ei saanut tulla sairaalaan koronaviruksen takia, mutta onneksi videopuheluita voi aina soittaa. Emma soitti Millalle.
Emma: ”Moi tosi kiva taas nähdä”
Milla: ”Niin on! Tuli ikävä.”
Emma: ”Leikataanko sun jalka siis?”
Milla: ”Leikataan.”
Emma: ”Okei.”
Milla: ”Mun pitää lopettaa, moikka”
Emma: ”Heippa”


Tässä oli nyt tää koko novelli, edellisen luvun voitte lukea (laitan kohta tähän linkin mistä)