Fiilis ois kiehnätä jonkun vieressä, mutta ei kuitenkaan. Fyysinen läheisyys on vaikeeta.

Tuli yksi ihana biisi ja nyt itkettää.

Muistin sen ainoan kerran kun olin niin ahdistunut ja peloissani ja järkyttynyt ja pettynyt, että olin ihan totaali paskana ja lievästi itsetuhoinen. Itsetuhoisuus ei oo mun juttu. Häpeen liikaa ajatusta. Kokeilin kyllä vahingoittaa itseäni fyysisesti, mutta syyllisyys ja kivun pelko olivat liian suuria siihen.

Haluun jonkun jonka kanssa ois syvä yhteys ja täys hyväksyminen suuntaan ja toiseen. Toivon sellaista aina vain vääriltä ihmisiltä. Sellaisilta, jotka eivät pysty sitä ehkä koskaan olemaan, eivätkä varsinkaan minulle.

Hämmentää vain tunteet näin yleisesti. Kaikki tunteet on kaukaisia, mutta liian läsnä. Tuntuu hassulta, kuinka en muista pahaa oloani täysin, jos en sillä hetkellä ole paskana. Olenko edes tarpeeksi paskana mihinkään hoitoon? Haluan apua, mutta en ole valmis muuttumaan tai en edes tiedä haluanko sitä. Aaargh