Musta tuntuu et ahdistus ja melankolisuus on osa mua. Onhan varsinkin se ahdistus ihan kauheeta mut välillä tuntuu oudolta koko ajatus et mitä jos ei ahdistais. Melkein ahdistaa ajatus siitä et ei ahdistais :D muutenkin tuntuu et kaikkia asioita ei voi korjata vaik oisin täynnä lääkkeitä ja mun elämä ois pelkkää terapiaa. Niinku esimerkiks se etten voi saada hyvää perhettä, vaikka miten toivoisin, en ainakaan syntymäperhettä. En oikeestaan tiedä millasta on normaali elämä ku välillä tuntuu et oon syntyny paskaan elämään eikä tää oo ikinä ollu normaalia. Muistan jo alle kouluikäsenä olleeni usein todella ahdistunu ja hätääntyny, vaikka aina väitetään ettei ihan pienillä lapsilla voi olla mielenterveysongelmia.

Muita jotka tuntee näin?