kuulostaa tosi tylsältä että unelmoin sellaisesta standardisesta työssäkäyvän, suhteellisen hyvin ihmissuhteiden kanssa toimeen tulevan aikuisen mielikuvasta... ja että se on kaikkein suurin unelma elämässä. oikeastaan jos ei rakkautta ja jotain abstrakteja pikkujuttuja lasketa mukaan niin se on varmaan ainoita unelmia mitä minulla on ollut moneen vuoteen... "tylsä" vanilla elämänkokemus mikä lähes kaikilla muillakin olisi, miinus että siinä olisi lapsia ja turhia asuntolainoja.

samaan aikaan kuitenkin alitajuntaisesti tiedostaa että vaikka sellaisen lopulta saisikin, niin ajatteleeko sitä sitten 75veenä että olisi voinut asettaa hienompiakin seikkailullisia tavoitteita ja että on missannut asioita... tai että ei se epänormaaliuskaan välttämättä huono ole. pitäisihän se elämä lopulta myös kuitenkin elää (pääpiirteissään) niin kuin itse haluaa, eikä aina aivan yhteiskunnan ja muiden ihmisten luomien odotuksien mukaan. varmasti nämä odotuksetkin vaikuttavat paljon normaaliuden haluun

joka tapauksessa, tie normaaliuteen on katettu kultakivin, ja koen pystyneeni seuraamaan sitä hämmästyttävän hyvin jo hetken aikaa. ehkäpä löydettyäni normaaliuden ja elettyäni sitä hetken, haluankin kompromissin sen ja epänormaaliuden välillä...