LDaemonis6.1.2020 17:23
1/6
Fantasiatarina: Todellisuusvarkaan Teoria (LUVUT 1-38)

- Niille, jotka näkevät vanhojen galaksien kimmeltävän musteen takana ja puhaltavat pölyn pois,
niille, jotka sukeltavat paperiuniin silmät auki ja niille,
jotka pitelevät sielunpalasta käsissään ja tuovat näkymättömät toiveet eloon. -

//tällaista massiivista fantasiatarinaa olen siis kirjoitellut jo monta vuotta ja tahtoisin kovasti kuulla teidän mielipiteitä ja palautetta. Pelottaa julkaista, mutta mikäli pidätte, yritän saada joka päivä uuden luvun postattua. 38 lukua olisi siis yhteensä koneellani valmiina. Luvut ovat pitkiä ja tulevat sirpaleissa. Kursiivit hävisivät, joten mikäli aikamuoto vaihtuu jossain, kyseinen kohta on hahmon ajatuksia. :)

1.

TUOMIOPÄIVÄN MIEHET

New York, 19 vuotta sitten


Sanotaan, että ihminen kulkee potentiaalisen murhaajan läheltä keskimäärin kuusitoista kertaa elämänsä aikana.

Sinä torstaina monet kulkijat New Yorkissa ohittivat yhden.

Maailma pyöri. Liikenne syöksyi ohitse äänekkäänä, kesyttömänä vuoristopurona, päätäsärkevän savunhajuisena sellaisena. Vain yksi osa maisemasta ei pyörinyt liikkeen mukana. Valkyrian seisoskeli kiireisen kadun varrella tummassa asussaan ja kiiltävissä kengissään, katsellen suurkaupungin vilkkuvia valoja, jotka satuttivat hänen silmiään. Hän kuunteli tähdenlentona ohikiitäviä musiikin säveliä, joita valui ulos vierestä kaahaavien autojen ikkunoista, ja jokainen tuikahdus viiltämässä utuista mieltä muistutti warlockia hänen tappamiensa alrhadanlaisten pois hiipuvista haloista.

Valkyrian vilkaisi hopeista rannekelloaan. Seuraava lento Los Angelesiin oli lähdössä parin tunnin kuluttua. Voisin mennä takaisin. Tai sitten voisin kolaroida urheiluautoni suihkulähteeseen ja kuolla. Siinä on vain se, ettei Opas menehdy niin helposti.

Reunalta karkotuksen jälkeen Valkyrian oli eksynyt tavallisen maailman outoihin valoihin ja harmauteen jota hän ei ymmärtänyt, jonka kylmässä betoniviidakossa alkuenergian puuttuminen kummitteli iäti lohduttomana. Siellä tuntui vain otsoninkatkuinen sähkö: ukkonen, jonka kuolevaiset olivat kesyttäneet johtojen verkostoihinsa. Mielessään Valkyrian soimasi olinpaikastaan itseään, alemmas et voisi enää vajota. Toinen ääni sanoi, miten niin? Olen rikas, kuuluisuuden maussa ja ensimmäistä kertaa elämässäni ihmiset rakastavat minua. Tai rakastavat ainakin kuvajaistani. Kolmaskin ääni liittyi kuoroon; mikset siis ole iloinen, senkin kiittämätön rháshkal?

”Herra! Hei – anteeksi, herra! Herra Ross! Saisimmeko nimikirjoituksen?”

Olen nyt näyttelijä. Taiteilija, elokuvatähti Novocaine Ross. Valkyrian ei ole olemassa ulottuvuussyklin tässä osassa. Hän kääntyi hitaasti viisihenkisen ihmisjoukon suuntaan ja hymyili viattomasti. Sillä tavalla viattomasti kuin lihansyöjäkasvi irvistää kärpäselle, ennen kuin sen leuat loksahtavat kiinni. Sisäisesti hänen olonsa oli kumman puutunut.

Kuolevaiset ojentelivat käsissään uutuuttaan kiilteleviä elämänkertoja, hänen elämänkertojaan, ja Valkyrian soi porukalle haluamansa. Säihkyvän nimen, jonka takana asui pimeys ja joka ei ollut todellinen, kuten ei myöskään sen taakse rakennettu valepersoona. Myös se New York Times Best Seller -elämänkerta oli kiitospuhettaan myöten feikki. Valkyrian oli palkannut jonkun köyhän mutta lahjakkaan kiskomaan muistot kalastusretkistä ja säkkipillinsoitosta omasta päästään ja näpyttelemään ne paperiarkeille.

Wangardélaiset nielivät valheet kuin herkullisen sokeriliemen – hän oli huomannut, että he uskoivat kaiken mikä oli olevinaan nöyrää ja maanläheistä. Ihmiset eivät enää luottaneet kullansäihkeeseen ja kauneuteen. Valkyrian itse olisi voinut olla vaikka multainen nauris ja ihmiset olisivat rakastaneet häntä, sitä rehtiä, viatonta hiljaiseloa jota hän oli (ainakin elämänkerran mukaan) elänyt ennen kulta-aikojaan filmitähtenä.

Todellisuudessa päivät kotiulottuvuudessa kuluivat lähinnä sotajalalla. Haudankaivuu käy treenistä, oli Valkyrian havainnut, kun toteutti hiljaa ja salakavalasti suunnitelmiaan Áryunessa niinä päivinä, jolloin kuvauksia tai haastatteluja ei ollut. Hänen faneilleen esittelemänsä tyyni ilme ei paljastanut, kuinka tottunut hän oli hiljaa kuiskattuihin valheisiin, kivun piilottamiseen ja muiden käyttämiseen.

Kuten sanottu, kirja oli myynyt menestyksekkäästi, ja Valkyrian teeskenteli hetken olevansa onnellinen summista, jotka se oli tuonut hänen tililleen. Mutta sisimmässään Valkyrian tiesi paremmin kuin hyvin, ettei se raha tai yhdenlainen suosio jota uusi kuuluisuus toi, koskaan tekisi häntä tyytyväiseksi rai korjaisi sitä, mikä hänessä oli pysyvästi vialla.

”Tämä on niin uskomatonta!” yksi kuolevaisista hihkaisi ja tuijotti haltioituneena omaa painostaan Novocaine Rossin valheellisesta elämänkerrasta, jota koristi nyt idolin itsensä nimikirjoitus ja sen lähellä ylhäältä rivi omituisennäköisiä symboleja. Mies tuijotti sitä ensin ihmeissään, mutta muuttui nopeasti riemastuneeksi. ”Siistiä! Onko tämä jokin kieli uusia leffojasi varten?”

Valkyrian oli kääntänyt jo selkänsä, mutta huikkasi vielä olkansa yli:
”Se on alrhadania!”

Joukko wangardélaisia jäi töllöttämään hämmentyneenä villakangastakkisen miehen perään. Hän olisi mennyt varmaan hautaankin tyylikkäänä.

Kukaan ei tiennyt, että juuri sitä kohti hänen askelensa veivät. Hautaan. New Yorkin ruuhkaisella kadulla eksynyt villikoirankatse haki epätoivoisesti pakotietä vankilastaan, eikä mikään muu paikka houkutellut Valkyrianin huumausaineiden sumentamaa mieltä enemmän kuin maan lepo.