Mihinkään. Valehtelen itelleni ja muille. Aamulla kun herään, piirrän tärisevin käsin hymyn naamalle ja kohtaan tulevan päivän peläten. Ahdistus valtaa mua. Yksinäisyys valtaa mua. Kipu valtaa mua. Paha valtaa mua. Ei ole enään minua. En halua elää täällä, olen ihminen joka on tyhjä sisältä. Tuntuu kuin sisälläni olisi enään kuihtuneet aivot ja rikkinäinen sydän ja muuten on harmaata. Kävelen tuhotun maailman kaduilla, tietämättä minne olen menossa. Tietämättä missä olen, tietämättä kuka olen. Minä vain kuljen ja kuljen. Illalla kun menen omaan huoneeseen pyyhdin kuluneen hymyn pois. Se on kuin poistaisit koko päivän olleen halloween maskeerauksen pois. Olet taas "vapaa". Päässä vain jyskyttää että huomenna se maskeeraus täytyy tehdä uudelleen, samanlaisena. Enään ei innosta pehmolelut. Ei kivat kuvat. Ei piirtäminen. Ei maalaaminen. Ei elokuvat. Ei mikään. Musiikkikin vain tulee, ja sitten se menee. Makoilen sängyllä, ilmeettömänä. Enään en osaa edes toivoa kuolemaa. Ne ajatukset kaikuvat jossain, mutten saa niistä kiinni. Haluan pystyä ajattelemaan ja tuntemaan jotain selkeästi. Vaikka se oliskin jotain pahaa. On se parempaa kuin tyhjyys.