Juu siis nyt kyse on mun LUOKANVALVOJASTA, toksisesta taliaivoköntistä joka esittää jonkinlaista ihmisenraakiletta. Ja oikeasti älkää lukeko jos cringeätte tästä :D

Ensimmäinen vaihe: Näen hänet ensimmäistä kertaa ja totean hänet ihan ok ihmiseksi.
Toinen vaihe: Olen tuntenut hänet pari kuukautta ja pidän häntä ihanana ihmisenä.
Kolmas vaihe: Neljästoista joulukuuta vuonna 2019: menen pirulainen vieköön ihastuman mua vähän vajaa 20 vuotta vanhempaan ihmiseen ja häpeän itseäni.
Neljäs vaihe: Ihastun häneen syvemmin, vieläkin syvemmin...
Viides vaihe: Vakuutan kaikille vihaavani häntä yli kaiken jotta kukaan ei arvaisi, että olen rakastunut häneen.
Kuudes vaihe: Alan uskottelemaan itselleni vihaavani häntä ja onnistun.
Seitsemäs vaihe: minä aivojeni sisällä: *Vihaat häntä.* Hänen kävellessä ohi: *punastun*
Kahdeksas vaihe: minä aivojeni sisällä: *Okei olet yhä ihastunut* Hänen kävellessään ohi: *ei minkäänlaista tunnereaktiota*
Yhdeksäs vaihe: minä aivojeni sisällä: *okei et ole ihastunut. Muista se.* Tässä vaiheessa tunteet on jo aika hävinneitä.
Kymmenes vaihe: Juuri kun luulen, että olen päässyt yli tunteista ja pidän häntä vain normaalina ihmisenä, alan ärsyyntyä kaikesta mitä se tekee. Vastaa mun 50 sivua pitkään wilmaviestiin alle sivun mittaisella "ok" tyylisellä kuittauksella, tms.
Yhdestoista vaihe: Hän on satunnaisesti ystävällinen minulle ja pidän häntä jälleen mukavana sen hetken, kun taas alan vihaamaan häntä sekunnin päästä.

Voiko joku auttaa, mitä mun pitäisi tehdä tän asian suhteen? Oon niin katkera ja kateellinen sille, samaan aikaan pidän sitä tosi mukavana ja satunnaisesti tunnen jotain ihan pikkiriikkistä sitä kohtaan. Pitäisikö vaan yrittää antaa olla? Pitäisikö olla kateellinen siitä, että se syntyi kultalusikka suussa raivostuttavan täydelliseen todellisuuteen vai pitäisikö mun leimata itseni rakastuneeksi? Koen itseni oudoksi ajattelemalla näin ihmisestä, joka vain yrittää olla muinulle ystävällinen. Auttakaa mua D: en enää taida elää tässä todellisuudessa.