Mä ihan oikeasti luulin. Totta puhuen en kestä tätä enää kolmatta kertaa. Ei vaan... En tiiä mones kerta (tosin en tiiä oliko se koskaan edes oikeasti pois mun sydämestä). Tammikuus oli ensimmäinen kerta, sit oli vähä aikaa ku en niin paljon ajatellu sitä, sit maaliskuus toinen vielä ehkä astetta rajumpi setti, sitte oikeestaa kai tää on sit se kolmas kerta ku kunnolla ajattelen sitä sillee ihan jatkuvasti. Jaa tai en tiiä. Mut jotenkin ajattelin että ei tätä nyt enää tapahtuis. En voi sanoin kuvailla tätä oloa. Ei oo millään väliä enää. Ei oo mikään enää tärkeetä, ei kukaan muu. Ainut joka mulle koskaa vittu merkkas mitään on tää sankari eikä siit pääse yli eikä ympäri. Heittämällä elämäni traumaattisin kokemus. Vittu muistan sen tammikuun, olin niin sekasin varsinkin muistan ne ekat päivät ku kirjotin jatkuvasti siitä kaikkee, tuntu et se on ainoo joka on koskaa saanu mut tuntee niin. Maaliskuussa sekosin vielä pahemmin ja kirjotin ihan helvetisti kaikkee siitä, ja lopputulos oli sit se et edelleenkään kukaan toinen ei oo lähelläkään sitä määrää muistioita mitä mulla on siitä ihmisestä. Nyt en oo pitkään aikaan kirjottanu siitä samaan tahtiin mut pelkään et se saattaa tapahtua taas. Tuntuu niiku joku ois lyöny multa ilmat pihalle. Kaikki menettää merkityksensä. Miksei elämä voi olla reilua. Kaiken tän jälkeen. Miks mua kidutetaan vieläkin.

Tuntuu vaan että harhailen mut joka ikinen kerta sen harhailun jälkeen palaan takas siihen samaan ajatukseen et se on mun elämäni rakkaus. Vaikka rehellisesti sanottuna en haluais asian olevan niin. Mut sit taas on myönnettävä se homma, et vaikka mä kuinka yritän vääntää ja kääntää tätä asiaa niin jos mun pitää sanoa nopeesti yks ihminen jota mä en unohda koskaan niin isoimpana ja merkittävimpänä mun mieleen valitettavasti nousee sen nimi. Siit on kohta vuos. Tai riippuu mistä lasketaan, koska oon oikeastihan ajattelin jo ennen tätä vuotta, siis 2019, jotain tosi lowkey et se on hyvännäkönen. Ja luoja ku mä sanoin itelleni sillon et ei, älä, ei kannata. Lopeta alkuunsa, ennen ku mitään ehtii tapahtua. Mut loppujen lopuksi sit tammikuussa erehdyin (mikä osoittautukin sit näköjään elämäni suurimmaksi virheeksi) kattomaan dokkarin jossa se oli (ja tää kaikki tais olla tosiaan arturin syytä) ja siihen se sit loppuki. Nimittäin mun elämäni joka mulla oli ollu ennen sitä. Siitä alko sellanen saatanan pyöritys että tekee pahaa edes ajatella ja muistella sitä. Mä rakastuin niin syvästi. En oo koskaan kokenu sellasta epätoivoa. Kukaan ennen sitä eikä edes sen jälkeen ei oo saanu mua pelkäämään niin paljon. Mä säikähin niin paljon sen syövän takii ja must tuntu silt et jos se kuolee siihen ni mun elämäni on ohi. Rehellisesti sanottuna mä aina välillä mietin kaikkee et mitä jos, jne. Ja nytkin ku googlasin sen ni mietin et mitäköhän tekisin jos tulis uutinen et se on kuollu. Oikeastaan meen paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta joten mielelläni en tätä edes mieti. Musta tuntuu et siitä mä en selviäis hengissä.

Mua vaan oikeasti surettaa se miten jo ihan ne ensimmäiset päivät ku rakastuin siihen, ni määritteli mun elämän kokonaan, ihan täysin, siitä eteenpäin. Mua jotenkin surettaa se miten se peli oli menetetty ensi hetkistä lähtien.

Kaikki nää hetket, päivät, viikot ku oon miettinyt vaan et miten voisin elää tän kanssa. Miten voisin muuttaa sinne. Yritän oikeasti olla miettimättä tätä mut täst ei tuu mitään. Aina joku muistuttaa mua siitä. En voi edes kuulla sanaa Viro ilman että ajattelen sitä. En voi suurinpiirtein edes kuulla sitä sanaa itkemättä. Nytkin itkettää ihan vitusti

Vittu mä oikeesti yritin et jos pääsisin nukkumaan mut ei taas sitten niin. Oli jostain syystä pakko käydä tsekkaa sen face ja tässä ollaan. Kai silläkin oli joku tarkotus miks mä sinne menin ja näin kaikkii niit kuvii joit en ollu aiemmin nähny. Selkeesti universumi haluu etten vaan pääse yli siitä. En vaikka mikä ois. Et kiitti vaa sit.

Ja ihan sama mitä tapahtuu ni aina se vaa heitetään mun elämäni tielle uudelleen ja uudelleen. Vaikka oon jo sata kertaa luullu etten enää rakastu samalla tavalla siihen, kertaakaan enää. Se tapahtuu joka kerta uudestaan.

En tiiä enää mitä vittua nyt taas. Mut ehkä mä tarvin sitä et sain kirjottaa tän. Oon miettinyt sitä niin paljon viime aikoina. Ja muutenki tätä kaikkee. Sitä mä en vaan käsitä et miten mä selviin tästä kolmannen kerran.

Tuntuu silt et koko tää vuos on menny yrittäessä päästä yli siitä. Koko tää fucking 2020. Ei vieläkään mitään edistystä. Ei ikinä. Mä en tiedä miten mä uskallan edes enää nähä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Mua pelottaa kun en mä oo nytkään päässy yli siitä. Enkä mä oo siitä yli huomenna. Enkä ens viikolla. Enkä ens kuussa. Enkä ens vuonna. Mä en oo siitä yli koskaan. Sillä on aina ote musta. Mitä tahansa tapahtuu niin sillä on aina väliä mulle. En tiedä miten mä sen kestän, kun en mä kestä nytkään, mutta on pakko.

Pelottaa.
Mua pelottaa kaikki.
Mä en pysty ajattelemaan ketään muuta.
Totuus on se et mä en halua ajatella ketään, toisaalta ajattelen kyllä muitakin mutta kerta toisensa jälkeen päädyn aina tähän samaan tilanteeseen jossa muut ei merkkaa, ainoastaan villu. Siis mä tunnen fyysistä kipua kun katon sitä. Mikään ei raasta mua niin paljon kun sen naaman näkeminen. Mikään täs maailmas ei raasta mun sydäntä niinku sen silmien näkeminen.

Mä oikeesti luulin et a ois ottanu sen paikan. Luulin jossain vaiheessa et tõnu ois ottanu sen paikan. Luulin myös et lasse ois ollu tärkeempi. Mut aina vaan mä päädyn tähän. Joka ikinen kerta mä vaan huomaan ajattelevani et kukaan ei satu muhun niinku se. Kellään ei oo mitää mahiksia satuttaa mua niinku sillä. Ei kukaan muu omista mun sydäntä niinku se. Vaikka mua ahistaa edes ajatellakaan tätä mut kai se sit niin on.

Mä en edes uskalla yrittää nukkua, koska alan itkemään sit. Itken kyl joka tapauksessa jossain vaiheessa. Itken varmaan koko huomisen päivän tätä asiaa ja kaikkea. Varmaan koko loppuviikon. Varmaan koko loppuvuoden. Et kiitti siitä.