Tuntuu, etten jaksa enää olla yksin näiden ajatusteni kanssa. Tunnen olevani epännistunut, enkä pääse siitä ajatuksesta eroon etten tehnyt riittävästi yhden ihmisen hyvinvoinnin eteen. Ahdistaa. Tahdoin vain auttaa ja mielestäni yritin parhaani. Silti tuntuu, että olisi pitänyt tehdä vielä enemmän.
Ahdistaa myös, ettei läheiseni ymmärrä tätä mun oloani. Jos mainitsen ajatuksistani heille, niin saan aina vastaukseksi vihaisen reaktion. He eivät vain tahdo kuulla sitä, kuinka huonosti voin. Yritän joka päivä pysyä positiivisena, muttei aina jaksa hymyillä. Ja vielä, ennenkuin joku kysyy, niin kyllä, minä käyn säännöllisesti juttelemassa ja mun masennusta ja ahdistusta hoidetaan mm. lääkityksellä. Kiitos