Ulkona on harmaata ja sateista. Ukkostaa ja salamoi. Me näemme sen edessämme. ”Meillä” tarkoitan siis minua ja parasta ystävääni Violaa. Ränsistynyt, autio puutalo kohoaa edessämme karmivan näköisenä. Siellä ei ole asuttu moniin vuosisatoihin.

”Tule jo Nella!” Viola huutaa minulle kärsimättömänä. Hän on aina niin rohkea, toisin kuin minä. Olemme muutenkin kuin yö ja päivä. Astelen varoen ruohikon ja kasvien valloittamaa polkua pitkin kohti autiotalon ovea. Sivusilmälläni näen pihakeinun heiluvan hitaasti puolelta toiselle. Hetken jo luulen nähneeni jonkun istuvan siinä. Minua puistattaa.

Viola avaa raskaan puuoven narinan saattelemana. Astun sisälle taloon Viola perässäni. Kuulen rysähdyksen takaani.

”Mikä se oli?”
”Äh, ilmavirta vain paiskasi oven kiinni”, rauhoittelee Viola.

Talossa on hämärää, koska siellä ei ole juurikaan ikkunoita. Silmäni alkavat vähitellen tottua pimeää. Sydämeni jyskyttää rintaani vasten. Silmäilen huoneita varuillani. Rentoudun hieman, kun havaitsen, että talossa ei näytä olevan mitään epäilyttävää. Oikealla puolellani kohoavat pitkät kierreportaat, jotka johtavat todennäköisesti talon yläkertaan. Portaat näyttävät lahoilta ja huonokuntoisilta. Yhtäkkiä tunnen, kuinka lattialankkujen välistä tippuu pisara jotakin märkää päälleni.

”Se oli varmaan vain vettä”

En mieti asiaa enää sen enempää.

Seison yläkerran porrastasanteella. Yläkerrassa on vieläkin pimeämpää kuin alakerroksessa. Kuulen Violan napsauttavan taskulampun päälle. Kirkas valokeila liukuu hitaasti lattiaa pitkin. Kirkaisen järkytyksestä. Lattialla lojuu miehen eloton ruumis, jonka rinnasta on revitty sydän irti. Miehen kasvot on silvottu tunnistamattomiksi. Pian tajuan, että päälleni tippui veden sijasta verta.

Kuulen askelten lähestyvän äänen. Pimeydestä esiin astuu arviolta 10-vuotias tyttö, jonka silmien kohdilla on vain mustat aukot ja suu on vääntynyt luonnottoman näköiseen virneeseen. Tytön suupielistä valuu tummanpunaista, lähes mustaa verta. Jähmetyn paikoilleni ja hengitykseni salpautuu. Paniikki valtaa minut.

”Tahdotteko leikkiä kanssani?” tyttö kysyy päätään kallistaen.

Kyhjötän mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana komeron pohjalla. Ihmeellistä, että talosta löytyy edes jokin piilopaikka. En tiedä, missä Viola on, mutta toivon hänen olevan kunnossa. Jos tyttö löytää minut ennen auringon nousua, kuolen. Se on tämän leikin ainoa sääntö.

Minulla ei ole aavistustakaan, kauanko olen istunut komerossa.

”Kummallista, että minua ei ole löydetty vieläkään. Tai ehkä se ei loppeen lopuksi edes ollut tarkoitus?”

Lähden etsimään Violaa. Tai oikeastaan minun ei tarvitse etsiä, koska Violan ruumis retkottaa elottomana komeron edessä. Rinnasta on revitty sydän irti samaan tapaan kuin kuolleelta mieheltäkin. Oksennus nousee kurkkuuni. Alan itkeä hysteerisesti. En saa edes henkeä.

Kuulen kolkkoa naurua. Huoneen ovi avautuu hitaasti naristen. Viimeinen asia, jonka näen silmieni edessä on veren tahrima veitsi, joka lentää minua kohti suurella nopeudella.

Säpsähdän hereille. Huokaisen helpotuksesta, kaikki onkin ollut vain unta. Nousen ylös pehmeältä sängyltäni. Tunnen kuinka varpaani koskettavat jotain kylmää ja kosteaa. Se ”jokin” on ihmisen sydän.

—————————

Heii, oisin tosi ilonen, jos antaisitte tästä jotain palautetta mulle. Mieluusti rakentavaa sellaista! :3

Tämä oli siis yhden konseptin pituinen kertomus, joka oli yksi koulutehtävistäni. Sain äidinkielenopettajaltani tällaista palautetta:

+ Hyytävän karmiva kertomus
+ Taitavaa kauhukerrontaa
+ Hieno lopetus
+ Huolellinen kieli

Arvosana: 9,5