Kun luulit tutustuneesi uusiin ihmisiin ja saaneesi kavereita, mutta näet instasta, kun he ovat olleet yhdessä pitämässä hauskaa eikä kutsuttu mukaan. Istut aulassa odottamassa ja he kävelevät ohi seuraavalle tunnille, joten menet perässä. Mä en tiedä mitä tein väärin, yritän olla mukava ja osallistua keskusteluihin parhaani mukaan. Oon vaan tosi väsynyt, enkä enää jaksa olla se joka kysyy muilta, kun mulle ei muuten puhuta. En halua taas olla se, joka vaan roikkuu mukana, kun on todellisuudessa ulkopuolella kaikesta. En voi sille mitään, että oon syntynyt hiljaiseksi ja ujoksi. En voi mitään sille, että ala-asteella mut jätettiin monta kertaa yksin, koska olin niin kiltti. En haluaisi näyttää ilkeältä, mutta hymyily on raskasta silloin, kun ei hymyilytä.

Somessa arvontoihin osallistumisen yksi kohta on tägätä kaveri kommentteihin. Sarjoissa on aina ihmissuhteita, koska yksinäisen elämä olisi liian tylsää kuvattavaa. Jos joku jää kotiin, niin se oon yleensä minä, sisko on kaverilla, äiti töissä isä pyöräilemässä. En osaa keskustella ihmisille, kun sanat menee sekaisin. Kun tunneilla saa valita parin oon aina se joka jää viimeiseksi. Aina, jos onnistun sanomaan jossain ryhmässä jotain, tuntuu, kun kaikki haluaisi mun olevan hiljaa tai sitten kukaan ei edes kuule. Mun ig kuviin kommentoi vaan sisko ja äiti, siksi otin kommentit pois käytöstä, koska tuntuu pahalta, kun muiden kommentit on täynnä sydämiä.

Se on helppo ajatella, mene vain juttelemaan, ole oma itsesi, rohkeasti vaan. Niin mäkin ajattelen joka päivä, mutta todellisessa tilanteessa pää lyö tyhjää ja ahdistava tunne valtaa kehon ja mielen. Ne muurit mun pään sisällä on vaan kasvanut liian isoiksi, enkä enää tiedä miten pääsee pois.