Se lupas ettei se KOSKAAN jätä mua... Ei koskaan. Ja nyt... Se jätti mut... Se oli mun valo. Mun lohtu. Mun yks ainoista syistä elää... Mä... Mä rakastin sitä. Korjaan. Mä RAKASTAN sitä. Tuun aina rakastamaan. Voi mun muru... Mitä sä menit tekemään?
Tiedätkö sä itsekään kuinka pahasti sä satutit mua. Mä luotin suhun... Ja nyt sä vittu menit ja repäisit kaikki haavat taas auki... Mä sanoin että mä en voi elää ilman sua. Että jos sä jätät mut niin mä tapan itteni. Sä sanoit että se ei oo enään sun vika. Että sä et oo enään vastuussa siitä. Sä hylkäsit mut kuin märän rätin.
Mä olin hukkumasillani ja sä kannattelit mua pinnalla. Ja... sit yhtäkkiä sä vaan päätit lähteä ja jättää mut yksin selviytymään. Tää kaikki on mun syytä... Mä tiedän sen... Mä en tiedä että mitä mä tein väärin... Mä yritin 110% lohduttaa sua. Osoittaa rakkautta. Mä olisin voinut milloin tahansa siirtää sun kipu itselleni. Ihan milloin tahansa... Ja sä olit aina siinä. Kannattelit mua, pidit musta huolta. Ei kukaan osannut lohduttaa mua kuten sä. Sä sait mut tuntemaan itseni edes rahtusen arvokkaaksi. Sä sait mut hymyilemään ja nauramaan. Tuntemaan itseni onnelliseksi. Mä luulin että mä kelpasin sulle... Mä luulin että me oltiin siskoja, rakastettiin toisiamme... Välitettiin toisistamme...
Entä nyt kun sä oot lähtenyt. Mä en tiedä enään... Mä en tiedä että jaksanko. Ehkä, ehkä en? Mä jankutan itselleni että mun pitää jatkaa eteenpäin. Mutta mä en tiedä että haluanko... Mä en tiedä...
Mä en tiedä että tuletko sä lukemaan tätä. Sut tuntien niin sä luet yleensä mun keskustelut... Mä en ensiksi aikonut kirjoittaa tänne tästä. Mutta sä estit mut joka paikassa. Kielsit soittamasta tai laittamasta viestiä...
Mä tiedän että se ei auta mitään mutta... Anteeks!!! Anteeks että mä valitin sulle aina, mä en pystynyt auttamaan sua, anteeks kaikesta...