Siis onko jollain muullaki ihan helvetin yksinäinen olo.

En omista kavereita syystä että en koskaan uskalla avata suutani vaikka mulla ois asiaa tai jos osaisin osallistuu keskusteluun. Turhauttaa ja vituttaa. Se ei vaan enää näiden monien vuosien jälkeen tunnu luontevalta, koska ajattelen liikaa, liikaa sitä mitä muut ajattelee musta ja mun ajatusksita.
En puhunu yläasteella paljon kenellekkään kun "kaverit" löys parempia kavereita. Mulla oli joskus tosi paha olla. Nykyään oon vaan niin tottunut siihen mun rooliin sosiaalisissa tilanteissa.

Mä pelkään.

Oon umpikujassa itseni kanssa. Ja tuntuu että oon siellä ikuisesti.

Oon rakentanut muurit ympärilleni.

Aina kuitenkin toivoin, että joskus, joskus joku tarttuu mun käteen ja nostaa mut muurin toiselle puolelle.

Alan pikkuhiljaa kyllästyy tähän..