Kawaii_Fani19.8.2018 0:41
1/1
Ajatuksii vaa mun elämästä ja ihmissuhteista ym.

Kuulkaas demut, toivon et joku teist kuuntelis mun hehkutust ja samal mietin mietintöjä synneistä syveistä :D Avaudun tääl ehkä toista kertaa mut täl kertaa vähä paremmast aiheest.

Mutta niin, ekaks voisin sanoo et erosin noin 6kk sitte mun tyttöystävästä, jota luulin "oikeeks", mutta toisin kävi, erottiin ja niin. Siin oli ongelmia yllättävän paljon, vaik suhde kesti alle 2kk (jos tuomitsette mut tän perusteella älkää tulko sanomaan tähän mitään, kiitos). Mä tunsin niin paljon yllättäviä tunteita mitä en ollu koskaan ennen tuntenu. Tän jälkeen mä menin sille uudestaan puhumaan 4kk sit ekan kerran uudestaan. Noh, samat ongelmat toistu, hänellä ei ollut aikaa ja tuntu et mä oon se joka venaa turhaan. Hän myös valehteli selkeesti siitä ku oli ollu kuukauden hiljaa, väitti vaan ku tuli yllättäen puhumaan et hän tarvii aikaa (eikä sitä ikinä sanonu kuinka paljon noin suunnilleen tarvis aikaa ja lupaili yhes vaihees turhia). Mä itkin useesti iltasin sen antamaa nallea vasten sillä tunsin oloni niin pahaks kpääks vaan siks et halusin siltä aikaa. Mun ei oo tarkotus tehä ittestäni marttyyria, kerron vaan sen pohjalta miten ite tunsin ja tunnen yhä. Me ei koskaan voitu selvittää asioita koska sillä "ei ollut aikaa", keksi tekosyitä ja vältteli mua. Ja vaikka väitti kaikkea ei toiminut miten sanoi. No, asiaa on nyt vatvottu vasta pari viikkoa ja on yhä vaikeeta päästä siitä yli, mut pikkuhiljaa asiat selkenee. Oon itkeny mun kavereille siitä ihmisestä, ollu sekasin ja onneton. Se tyyppi on mulle ku myrkkyä, ku huumetta. Se tuntuu hetken hyvältä mut sit vähän ajan päästä tajuunki et jassoo, ei vaan häntä tunnu kiinnostavan. Ja KYLLÄ, itsekin oon tehy roimasti virheitä, liikaakin. Mulla oli esimerkiks hyvin alkanu suhde yhden toisen kanssa, ja sit mä jätin sen koska tää mun entinen ilmaantu yhtäkkiä sotkemaan mun pään. Mä vaan en voi salailla mun virheitä, vihaan salailua ja valehtelua. En oikeesti nykyään juuri pysty siihen. Välillä kyllä kun itellä paha olla.

Sit päästäänki seuraavaan aiheeseen, mun masennukseen. Mulla on hyvin todennäkösesti keskivaikea masennus (epäillään, tein masennustestin ja asiaa tullaan tutkimaan tarkemmin) ja sen seurauksena mulla on monia itsetuhosia ajatuksia, sekä ihan roppakaupalla erilaisia pelkoja ja ongelmia. Kuka mut hyväksyis tälläsenä ku oon? Kuka jaksais kuunnella mua kun mulla menee erittäin huonosti? Moni mun kaveri on mulle kullanarvonen, ja rakastan niitä ihan hirveesti (ystävänä, mut sanon et rakastan sillä rakkautta on monenlaista), mut sit jotenki sydämessä ois paikka sille erityisen rakkaalle ihmisille. Mä niin haluaisin rakastaa jotakuta koko mun sydämestä, sanoo sen sille, näyttää sen ja kohdella sitä hyvin. Haluaisin jonkun erityisen. Varmasti moni haluaa, mut jos joku teistä on masentunut/on muu sairaus mikä vie voimia ja aattelette samoin ku mä nii ehkä ymmärrätte... Tuntuu niin toivottamalta menettää sellanen oikeelta tuntuva tyyppi, ihminen jota rakastin enemmän ku mitään, mikä iski ku salama kirkkaalta taivaalta ja minkä molemmat tuns... Tottakai mulla on ikävä sitä, mut haluan päästä samalla eteenpäin. Mä menin jopa opiskelemaan media-alaa (vaikka sielläki nyt ollu poissaoloja), myös siks et saisin jotain muutaki ajateltavaa ja ehkä uusia ystäviä mun elämään. Kumppanista en uskalla ees haaveilla mistään koulusta eikä mun mielestä pidäkkään vaikka oon kuullu niitä rakkaustarinoita joissa ollaan samassa koulussa ihastuttu ja rakastuttu.

Sit on vielä mun seksuaalinen suuntautuminen. Mä luulin todella pitkään, siis 13-14v asti olevani täysin lesbo (oon nyt 19v, ensi vuonna helmikuussa 20v) ja nyt tuntuuki siltä että oisinki pan tai joku määrittelemätön olio, sillä pystysin rakastuu miehiin, naisiin, transihmiseen tai vaikka sukupuolettomaan ihmiseen, ilman et mä kattosin sitä sukupuolta. Mä vaa koen olevani parempi nyt, ku miehet tai muut ku naiset ei ahdistakkaa. Se tuntuu, vapauttavalta. Eihän tietenkään kaikki tunne samoin ku mä, mulla on pari täysin lesboks ittensä luokittelevaa kaveria (onhan niitä niin heteroo, biseksuaalii, panseksuaalii ku ittensä määrittelemättömiä mut niin). Mun kaverisuhteetki perustuu naisiin ja se rupes vaa vähä mietityttää et enkö muka oikeesti pysty olemaan erityisesti miehen kans ees kaveri. Sit tajusin et mun näkemykset miehistä on niin vääristyneitä ja huonoihin kokemuksiin perustuvia, on mulla muutama hyväki kokemus ja sit jotenki aloin ns. "pakottaa" itteeni tutustuu mukavilta vaikuttaviin miehiin ja se kannatti todellaki, sillä nyt mua ei ahdista olla vaikka kaveri miehen kans. Seurusteluu mietin tosin yhä koska mulla on yhä stereotypiaa kannattavia ajatuksia miehistä, et ne ei muka ymmärtäis mun mielialanvaihtelua tai ajatuksia samalla tavalla ku naiset. Mut mä haluan päästä näistä ajatuksista eroon sillä _kaikki ei oo_ sellasia. Ja jos nyt kuulostan siltä et ottasin kenet tahansa sokastuneena ajatuksiini niin ei, asia ei oo näin. Mua on käytetty hyväks naisten puolesta, et ne halus vaan seksiä 2-4kk ja sit jätettiin koska olin sellanen ja tällänen, aina löyty syy miks piti jättää ja se jatkuva seksin kinuaminen ni huhuh... Mulla on ollu sellasia "tyttöystäviä" 3, et jos joku viel väittää mulle et just miehet ois sellasia seksiä kinuavia kakkiaisia nii kysykää multa ni valaistutan teitä vähän laajemmalla tiedolla. Ja kyllä, jos joku kysyy olin suostuvainen seksiin, mutta syyt on oikeestaa nämä: Olin kahdessa "suhteessa" typerä teini sillon, mua oli helppo huijata koska luulin olevani rakastettu ja et nää ois ollu samalla aaltopituudella. Kolmas "suhde"... En halua edes siitä avautua muuta ku että tyyppi huijas mua hyvin.

Mutta jotta tää mun ajatuskartotus ei loppuis niin synkästi nii oon paljon avoimempi nykyään ja kehittymässä parempaan suuntaan, pidän myös toivoa hieman ees yllä et löytäsin sen erityisen ihmisen mun elämään ^^ Mutta joo, kiitos jos jaksoit lukea kokonaan ja ehkä vastatakkin, sayonara! ^^