Kaikki tuntu menevän päin prsettä.
Mä en jaksa.
Tunnen itteni syylliseksi joka asiaan. Mä oon huono ihminen.
Mun kaveri puhuu mulle itsetuhoisuudestaan, siitä, kuinka paska on ja kuinka hänen pitäis olla kuollut. Tunnen itteni maailman typerimmäksi ihmiseksi kun sanon, että hän on väärässä.
Sillä musta tuntuu samalta. Mun tässä pitäis kuolla. Mä tässä olen se paska. Ei hän. Hänen ja parin muun ansiosta oon jaksanu vielä yrittää. Siltikään en voi lopettaa viiltelyä. Se vie mun ajatukset pois itsemurhasta. Ja haluan paremman syyn - itelleni - itkeä. En halua itkeä sen takia, minkä takia yleensä itken.

Olen idiootti.
Kyllä, sitä mä oon. Se on ainut asia, mitä tiedän olevani. Muusta mulla ei oo mitään hajua.
Mikä mä oon? Miks mä käyttäydyn niinku käyttäydyn? Minkälainen mä oon? Musta tuntuu et käyttäydyn jokaista ihmistä kohtaan erillä tavalla. Ihan ku mulla ois miljoona eri persoonaa.

Mistä yksikään ei oo se oikea.

Enkä edes tiedä, mikä se oikea on. Muut ei ymmärrä mua, koska mä en ymmärrä itteäni. Mikä mä oon, mikä mun elämä tarkotus on, miksi edes synnyin, miks oon koko ajan ahdistunu kaikesta, miks oon erakko, miks synnyin siihen perheeseen mihin synnyin, mikä mun ongelma on, miks oon kusipää, miks oon luuseri.

Pää on sekaisin. En osaa käsitellä asioita,, jos ne eivät ole järjsetyksessä. Enkä mä osaa järjestää niitä. Mulla ei nimittäin oo mitää hajuu, miten niin voi tehdä. Ehkä se ei ole edes mahdollista.
Kun yritän alkaa selvittämään sekasotkua päässäni, tuntuu siltä kuin yhtäkkiä mun pää vain tyhjenisi, enkä ajattele mitään.

Tunnen itteni todella syntiseksi. Miks mä en osa ikinä pyytää mitään anteeksi. Ahistaa. Haluan pysyä uskossa. Haluan pysyä turvassa. Mutten tiedä miten. Ja vaikka pyydän anteeksi, tuntuu, etten siltikään saa rauhaa. Tuntuu, että pitää pyydellä yhä vain uudestaan ja uudestaan.
Loputtomiin.

Miksi maailmankaikkeus on olemassa. Miksi minä olen olemassa.