kun ei oo kavereita vapaa-ajalla D: Tai periaattees on, mut nään heitä tosi harvoin kiireiden/harrastusten/pitkän välimatkan takia...
Tuntuu sit tosi hyvältä nähdä ihmisiä viettämässä aikaa kaveriporukalla, kun ite suren samaan aikaan tylsää elämää ja tukehdun tähän yksinäisyyden tunteeseen.

En ymmärrä mikä mussa on vialla, kun oon aina tosi hyväsydäminen, kiltti, ystävällinen, luotettava ym. hyvää, mutta silti hyvin harva välittää musta aidosti ja haluaa viettää aikaa mun kanssa.
Kai sitten pitää viettää kaikki nuoruusvuodet niin, että oon yksin lähes koko ajan.

Vaikka omistankin kavereita tai oon joskus jossain porukassa (esim. kun harrastin partiota niin olin monen ihmisen kaa ryhmässä), tunnen silti olevani yksinäinen sekä ulkopuolinen, ja se ns. viimenen vaihtoehto mun kavereille.
Lisäks kohtaan paljon vihaa ja ennakkoluuloja jopa mun luokkalaisilta, joita oon aina kohdellut hyvin ja joille en oo tehnyt mitään pahaa.
Luulen että yksi syy heidän käytökseen on se, et oon ollu aina vähän pyöreämpi yksilö erään harvinaisen sairauden takia, siitähän he jaksavat nälviä vaikka millä mitalla.
Ja kaiken kukkuraksi exäni on puhunut musta paskaa hänen kavereille, jotka tietysti uskovat kaiken ja vihaavat mua vaikka eivät edes tunne.

Ketään ei varmaan kiinnosta, mutta oli _pakko_ purkaa ajatukset jonnekin.
Tsemppiä muille, jotka kamppailee näiden asioiden äärellä <3