Oon huono avautumaan kellekkään mistään, mutta nyt tarvin vertaistukea tai neuvoa tai jotaki. Oon ahistunut siitä kun poikaystävä ei halua nähdä. Tiiän ettei oo mitään syytä ahistua mutta saan vaan käännettyä asian mun päässä niin, että hän ei vaan enää halua mua. Ja ei, en oo sairas takertuvainen bitch mutta en pidä tästä ihan pienestä tunteesta joka mulle tulee. Tää on varmasti jäänyt aikaisesta todella epäterveestä suhteesta.. en aatellu että sillä ois ikinä ollu muhun mitään vaikutusta mutta tää ns oire on uus ja luulen että juurikin aikasemmasta suhteesta kumpuaa 🤔 miten saan käännettyyn mun ajattelun oikeeksi. Järki sanoo kuitenkin, että ei tässä oo mitään mistä pitäs ahistua mutta ahdistun silti