Demi

Uskalla heittäytyä, se kannattaa



Uskalla heittäytyä, se kannattaa

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholm pelkäsi ennen uusia tilanteita: harrastuksia, leirejä ja esiintymisiä. Enää hän ei anna jännityksen estää unelmien toteuttamista.
Teksti Emmi-Liia Sjöholm
Kuvat Milena Huhta

”Tervetuloa mökillemme! Makuupussit ja omat lakanat mukaan.”

Minut on kutsuttu ystävieni mökille. Tiedän, että muut odottavat viikonloppua innolla, mutta mieleni valtaa epämääräinen ahdistus: Siellä on ulkohuussi ja vesi haetaan kaivosta. En omista makuupussia enkä ole mikään bile-eläin. Entä jos haluan mennä nukkumaan jo yhdeltätoista?

Vastaan kuten yleensäkin tämäntyyppisiin kutsuihin. Lupaan harkita asiaa, vaikka sisimmässäni tiedän, etten aio mennä.

Minulla on vielä aikuisenakin tapana soittaa äidilleni, kun jokin asia mietityttää. Niinpä jälleen perustelen hänelle, miksei minun kannata lähteä. Lopulta turhaudun siihen, että olen tällainen vellihousu. Kotiin jääminenkin nimittäin harmittaa. Entä jos jään paitsi mahtavista bileistä? Niin on käynyt lukuisia kertoja.

Tällä kertaa äitini oivaltaa jotakin olennaista, joka jää pyörimään mieleeni:

”Sinulla on vain lähtökitkaa”, hän sanoo. ”Jos pääset sen yli, sinusta on mihin vain.”

Olen pikkutytöstä saakka jännittänyt uusia tilanteita. Kerran minulle nousi korkea kuume, kun jouduin lähtemään leirille. Ehkä se oli kehoni stressireaktio. Olin huojentunut vaikka jouduin viettämään viikon yksin sängyssä.

Jälkeenpäin olen surrut sitä, etten uskaltanut nuorena aloittaa mitään ohjattua harrastusta. Olisin halunnut käydä balettitunneilla, mutta ryhmässä tanssiminen pelotti minua. Sen sijaan keksin omia koreografioita Tšaikovskin Joutsenlampeen. Ostin kuvakirjan, josta harjoittelin balettitermejä ja -asentoja peilin edessä vaaleanpunaisissa tossuissani. Plié, relevé, en dedans. Kun niitä teki yksin, kukaan ei tullut sanomaan, että ähäkutti, sä et osaa.

Samasta syystä väliin jäivät myös taitoluistelu, laulutunnit ja telinevoimistelu. Puolivoltin opettelin olohuoneeseen raahaamani patjan päällä. Lempibiisejäni hoilasin päivästä toiseen suihkussa ja tyhjissä rappukäytävissä. Musiikintunnilla uskalsin sentään laulaa porukan mukana. Yläasteella opettajani valitsi minut laulamaan kevätjuhlassa soolon. Kun esitykseen oli viikko, ilmoitin, etten pystyisi siihen. Piipitin pettyneenä kuoron takarivissä.

Uudet tilanteet pelottivat minua siitä riippumatta, olinko hyvä vai huono. Vaikka kuinka treenasin yksikseni, pelko ei laantunut. Kannustusyritykset tuntuivat painostamiselta. Kavereiden oli vaikea käsittää, miksen esiinny, jos kerran osaan. 

Lukion jälkeen olin lomalla Kreikassa parantelemassa sydänsurujani. Viimeisenä iltana tutustuin hollantilaisiin opiskelijoihin, jotka veivät minut karaokeen.

Jännitin koko illan omaa vuoroani. Kavahdin aina, kun seuraava laulaja kuulutettiin lavalle. En ollut koskaan laulanut yksin kenenkään kuullen. Kun vuoroni tuli ja tartuin mikkiin, käteni olivat hiestä märät. Valitsin Christina Aguileran itsetuntobiisin Beautiful. Se tuntui sopivalta. Ei kai kukaan kehtaisi nälviä, jos olen juuri laulanut ”you are beautiful, no matter what they say”.

Olin ulkomailla enkä tuntenut ketään. Yläasteen väliin jäänyt sooloesitys kaihersi mieltäni. Minulla ei ollut mitään hävittävää.

Hollantilaiset katsoivat minua odottavina. Meinasin pyörtyä, koska ajattelin heidän inhoavan esitystäni. Sen sijaan he alkoivat huutaa ja taputtaa vimmatusti kertosäkeen kohdalla. Meinasin edelleen pyörtyä, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Olin vihdoin toteuttanut yhden haaveeni. Kun palasin yöllä yksin hotellilleni, purskahdin helpotuksesta itkuun.

Suomeen palattuani menin ensimmäisen kerran yksin elokuviin. Aloin hakeutua yhä jännittävämpiin tilanteisiin, jotka ovat varmasti jollekulle toiselle arkipäiväisiä juttuja. Minulle ne olivat suuria askeleita.

Karaokelavalla olin vihdoin ymmärtänyt, ettei minulla aina ole matkassa ihmistä, joka tökkii eteenpäin. Elämästä saa paljon enemmän irti, kun ottaa riskejä ja tökkii itse itseään liikkeelle – myös omalle epämukavuusalueelleen.

Neljä vuotta sitten uskaltauduin vihdoin laulutunneille ja tänä kesänä aloitin klassisen baletin. Kun minua pyydetään puhumaan blogistani seminaareihin, vastaan nykyään lähtökohtaisesti kyllä, vaikka esiintyminen hirvittää edelleen.

Olen edelleen harkitseva, kun innostun uusista asioista. Pihtasin blogiani kaksi kuukautta salasanojen takana, kunnes muistin äitini sanat lähtökitkasta. Mieheni kannustamana avasin blogini kaikelle kansalle. Hyvin siinäkin kävi, sillä nyt blogillani on 10 000 uskollista lukijaa joka kuukausi.

Lähtökitkan ansiosta olen sinnikäs. Olenhan koko ikäni opetellut asioita yksin. Harmi kyllä pelkistä taidoista ei ole paljon iloa. On mukavaa jakaa leipäresepti blogin lukijoiden kanssa tai hyppiä ryhmän mukana balettisalin poikki. Mitä sitten, jos tömähdän lattiaan vailla tanssijan sulokkuutta. Kun kompuroin, muut auttavat minut ylös.

Pelkoon ei kannata jäädä kiinni, sillä heittäytyminen palkitsee aina. Uusilla ystävillä, työtarjouksilla, naurulla ja ilolla. Yleensä niin yllättävin tavoin, että niitä ei voi etukäteen aavistaa.

Lue Emmi-Liian blogia: torkkujajanokkosia.com

Julkaistu: 24.3.2016