Demi

"Universumin halki on joku jo tulossa sinua kohti”



"Universumin halki on joku jo tulossa sinua kohti”

Toivejuttu: kirjailija Tua Harno halusi rakkautta enemmän kuin mitään muuta, mutta oppi lopulta olemaan odottamatta sitä.
Teksti Tua Harno
Kuvat Veera Elina Ala-Vähälä

Rakkauden löytää kun vähiten etsii. Vihasin tuota lausetta pitkään. Miten muka voisi lopettaa etsimästä ja toivomasta?

”Sun täytyy ensin rakastaa itseäsi. Ei kukaan voi rakastaa sua ennen kuin rakastat itseäsi”.

Mutta miten rakastaa itseään, kun itkee joka päivä? Kun kaipaa niin paljon ihmistä vierelleen, että fyysisesti sattuu ja tuntee itsensä lihavaksi ja epäonnistuneeksi?

En koskaan saa näitä nuoruusvuosia takaisin, mietin 20-vuotiaana. Vietän kukkeinta nuoruuttani yksin, ilman seksiä tai suudelmia.

Vanhassa tarinassa mies haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Hän on uskovainen ja alkaa rukoilla Jumalaa pelastajakseen.

Saaren ohi purjehtii laiva, mutta mies kieltäytyy kyydistä. Hän haluaa, että itse Jumala saapuu. Seuraavaksi paikalla onkin jo helikopteri, mutta edelleen mies istuu hievahtamatta. Lopulta hän kuolee janoon.

Taivaassa hän syyllistää Jumalaa hylkäämisestään. Jumala puuskahtaa: Minähän lähetin laivan ja helikopterin.

Olin nuori ja terve, minulla oli ihania ystäviä ja opiskelupaikka. Silti halusin eniten poikaystävän. Tuntui, ettei elämäni kunnolla ala, ellen seurustele. Samaistuin täysin Maija Vilkkumaan Totuutta ja tehtävää –kappaleen vaaleaan tyttöön, joka lenkkitossut sylissä luulee saavansa miehen, jos vain jumppaa.

Jumppaaminen ei auttanut. Vähemmän jumppaavat kaverini saivat kyllä poikia.

Ihastuin tuon tuosta pakahduttavasti. Mutta tapailemani ihmiset olivatkin varattuja, kiinnostuneita jostakusta ystävästäni tai muuten vain katoavaa sorttia.

Tiesin, että maailmassa on oikeita ongelmia, kuten nälänhätä ja ilmastonmuutos, mutta minut oli aivopesty uskomaan, että ilman rakkautta ihmisellä ei ole mitään. Ja toisaalta sitten kun rakastuisi, olisi kaikki. Rakkaus tekisi elämästäni täydellistä. Odotinvuosia, milloin jysähtää. Milloin rakastun? Milloin joku rakastaa minua takaisin?

Eräänä marraskuisena iltana odotin yöjunaa kotiin. Olin itkenyt koko matkan baarista asemalle, koska poika, josta olin haaveillut koko syksyn, oli ilmoittanut, ettei voisi koskaan ihastua minuun. Niiskutin ripsarit poskilla ja mietin, ettei missään ole mitään järkeä. Yhtäkkiä joku tervehti minua. Käännyin ja näin puolitutun naisen. Tiesin hänet opiskelupiireistä, mutta hän oli minua jonkin verran vanhempi ja jo valmistunut.

Hän katsoi minua lempeästi. ”Mikä on?” hän kysyi. ”Sain just kuulla, että ihastukseni on yksipuolista”, sanoin rehellisesti. Tunsin itseni idiootiksi ja häpesin itkettyneitä kasvojani. Tiesin, että naisella oli jo lapsia, hän oli aikuinen ja hänen silmissään vaikutin varmaan säälittävältä pissikseltä.

”Voi Tua, universumin halki on joku jo tulossa sinua kohti”, nainen sanoi ja halasi minua. Hämmennyin täysin.

Nainen lähti junaansa kohti, minä kävelin laiturilta omalleni. Junan eteinen pakkautui täyteen huojuvista, kovaäänisistä matkustajista, mutta minä seisoin aivan rauhallisena ja mietin naisen sanoja. Kuinka hän osasi sanoa juuri nuo sanat!

Joku oli siis tulossa. Tapaisin hänet jossain vaiheessa.

Vähitellen tämä ajatus mullisti arkeni. Ymmärsin, että olin pitänyt elämääni pysähdyksissä rakkautta odotellessani. Olin ajatellut tekeväni jännittäviä asioita sitten rakastettuni kanssa, mutta enää en halunnut säästellä. Halusin elää täysillä jo nyt! Olihan mahdollista, että universumin halki kulkemiseen kuluisi pitkä aika, ja rakastettuni saapuisi vasta kun olisin vanha.

Tein listan asioista, joista nautin, ja unelmista, jotka halusin toteuttaa. Listalla luki esimerkiksi: Tykkään tanssia, suudella ja nukkua ihmisten vieressä. Tykkään matkustaa. Rakastan lukemista. Haluaisin oppia laulamaan.

Tajusin, että näitä kaikkia asioita voi tehdäilman parisuhdettakin.

Minusta on kiva syödä aamupalaa jonkun kanssa ja kommentoida samalla lehteä, eikä tällaiseen arjen jakamiseen tarvita avopuolisoa. On vain hakeuduttava ihmisten luo, pyydettävä heitä yöksi tai jäätävä itse. On niin paljon hellyyttä, josta nauttia, eikä ole väärin tarvita sitä. Läheisyyden, kosketuksen ja keskustelun tarve ovat silta toisten ihmisten luo.

Olin myös murehtinut, että sinkkuuteni tekisi minusta lapsettoman. Enää en surrut. Tajusin, että ystäväni ja sisarukseni saisivat lapsia, ja saisin hoitaa heitä sydämeni kyllyydestä.

Aivan riippumatta siitä, saisinko parisuhdetta, elämäni oli hyvä. Matkustin, lauloin ja juhlin murehtimatta lihomista tai sitä, mitä muut ajattelevat. Tuntui kuin elämääni olisi yhtäkkiä tullut paljon enemmän värejä ja naurua. Ihmiset pitävät eri asioista, ja varmaan minun elämäni näyttäytyy joillekuille kuolettavan tylsänä kirjoineen ja opiskeluineen. Opin kuitenkin, että tärkeintä on löytää ne asiat, joista itse innostuu.

Kunpa voisin kirjoittaa, että sen pituinen se, näin elin valaistuneena hautaan asti. Vaan ei, yhtäkkiä tapasin ihmisen, rakastuin ja tulin rakastetuksi.

Kaikki ihmiset tarvitsevat rakkautta, ja on rohkeaa ja hyödyllistä myöntää oma kaipuunsa. Mutta uskon, että ihaninkaan poika- tai tyttöystävä ei olisi saanut elämääni tuntumaan merkitykselliseltä, ellei se olisi tuntunut siltä jo ennen kuin rakastuin.

Olen hyvin kiitollinen, että tutustuin häneen, mutta vielä kiitollisempi olen siitä, että sain tutustua ensin itseeni.

Onneksi matka universumin halki kesti niin kauan.

Tua Harno on kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut muun muassa romaanin Ne jotka jäävät (Otava 2013) ja käsikirjoittanut elokuvan Ollaan vapaita (2015). Lisätietoja: tuaharno.fi

Julkaistu: 20.6.2015