Demi

"Silloin tajusin, ettei minusta tule supertähteä"

"Silloin tajusin, ettei minusta tule supertähteä"

Mitä jos ei erotu kirkkaasti massasta vaan onkin ihan tavallinen? Toimittaja Vivi Norokorpi löysi onnen, kun lopetti ihailun ja julkisuuden metsästämisen.
Teksti Vivi Norokorpi
Kuvat Milena Huhta
Mainos

Sydämeni pamppaili, kun uneksin tulevasta peiton alla. Olin juuri täyttänyt 17 ja ilmoittautunut Idols-kilpailun koe-esiintymiseen. Päivisin vitsailin koulukavereille, että kokeilen hommaa ihan läpällä, mutta iltaisin haaveilin voittavani koko kisan. Unelmoin suosiosta, musiikkivideokuvauksista ja festareilla esiintymisestä.

En päässyt koelauluja pidemmälle.

Minusta ei tullut pop-tähteä, vaikka se oli ollut salainen haaveeni koko ikäni. Lauloin yläasteella tyttöbändissä ja sain kymppejä musiikista, mutta se jokin puuttui. Tosi moni muu oli kanssani yhtä hyvä, moni vielä paljon parempi.

Olin tottunut onnistumaan kaikessa, mitä teen, joten pettymys oli kova. Sinä syksynä en katsonut vilaustakaan ohjelmasta ja muiden laulajien jännittävistä seikkailuista.

Olin kuitenkin edelleen vakuuttunut siitä, että juuri minulle tapahtuu vielä jotain uskomatonta; että minun elämästäni tulee poikkeuksellisen ihmeellinen. Ihailin menestyneitä malleja, elokuvatähtiä ja artisteja, joiden arki näytti olevan yhtä juhlaa.

Ajattelin, että vasta parrasvaloissa odottaa todellinen onni ja ihana elämä. En halunnut hukkua ympärilläni vellovaan massaan ja luulin, että sen välttääkseen on potkittava pinnalle. Se, etten jättäisi hohdokasta jälkeä maailmaan, tuntui kuin kuolemantuomiolta.

Kaikkialla toitotetaan, että kenestä vain voi tulla mitä vain. ”Juuri sinä voit saavuttaa kaikkein villeimmätkin unelmasi! Kaikki on mahdollista!”

Ja tottahan se on – rikkaita, kuuluisia, taitavia ja mahtavia ihmisiä on maailma täynnä, eikä menestykseen välttämättä vaadita kuin yksi onnistunut YouTube-video tai blogipostaus. Miksei minullekin voisi käydä niin?

Yritin vimmatusti keksiä tapaa, jolla erottua muista. Se oli vaikeaa ja uuvuttavaa. Kun yritin muokata itsestäni jotain, joka ei ollut minulle luontaista, loin tietämättäni pohjaa jatkuvalle tyytymättömyydelle.

Peruskoulun päättäessäni mallintyöt oli pyyhitty pois listalta: jäin kymmenen senttiä liian lyhyeksi ja tykkäsin ihan liikaa suklaasta elääkseni mallien kurinalaista elämää. Lukiossa tajusin, ettei minusta sittenkään tule monilahjakasta supertähteä.

Vertasin itseäni idoleihini, jotka olivat kokeneet mielettömiä asioita hyvin nuorina. Tunsin riittämättömyyttä, kun minulla ei ollutkaan 19-vuotiaana samoja asioita kuin Rihannalla, monella bloggaajalla tai Victoria’s Secretin enkeleillä.

Käänsin kelkkani ja aloin haaveilla huippuammateista parrasvalojen ulkopuolella. Minusta piti tulla tuomari, vaikka yhteiskuntaoppi oli kouluaineiden inhokkilistalla. Suunnittelin hakevani lääkikseen, mutta kemian kurssit tyssäsivät huonoihin numeroihin ja motivaation puutteeseen. 

Abivuonna olin varma, että minusta tulee psykologi, joka parantaa lukemattomien ihmisten elämän. Luin kirjoituksiin yötä päivää ja olin alasta innoissani, kunnes luin tulokset koulun ilmoitustaululta. Koe oli mennyt huonosti. Suutuspäissäni luovuin haaveestani.

Keskinkertaisuuden tunne seurasi minua kaikkialle.

Tanssitunneilla ryhmästä löytyi aina joku vielä notkeampi, sulavampi tai kekseliäämpi tyyppi. Minulla on paljon omia mielipiteitä, mutten ole erityisen räväkkä persoona. Olen ihan kivan näköinen, mutta ulkonäköni ei ole mieleenpainuva. Osaan koota trendikkään asun mutten ole muodin edelläkävijä.

Totesin kerta toisensa jälkeen, että kovasta yrityksestä huolimatta olen aivan tavallinen tyttö. Samalla olin kroonisesti tyytymätön elämääni. Oli hankalaa iloita pienistä asioista, kun ajatteli, että elämän tarkoitus on tavoitella mainetta. Pettymyksiä tuntui tulevan vastaan koko ajan.

Minulta meni pitkään tajuta, että olin asettanut tavoitteita sen perusteella, miltä ne näyttävät muiden silmissä. En ollut koskaan erityisen epävarma mutta huomasin kaipaavani ulkopuolisten ihailua. Siksi haaveitani ei varmaankaan ollut tarkoitettu toteutumaan. Minulla ei ollut intohimoa itse unelmiin vaan pelkästään niiden tuomaan arvostukseen.

Ymmärsin myös, että suurimmat odotukset ovat minulla itselläni. Eivät muut vaadi minulta mahdottomia. Poikaystäväni on jopa ihmetellyt, miksi kaiken pitää olla niin siistiä ja kenelle minä oikein yritän todistella, miten hyvin minulla menee.

Väsyin odottamaan ihmettä ja onnea. Hain opiskelemaan omalta tuntuvaa alaa, jolla ei yllä rikkauksiin. Perustin blogin, joka ei ole huippu mutta juuri minun näköiseni. Kehitän tyyliäni päivä kerrallaan ja laulan kotona omaksi ilokseni. Olen täysillä se ei niin räväkkä mutta silti ainutlaatuinen persoona.

Oman jutun ei tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään muuhun kuin minuun. Teen mieluummin sitä, mikä on kivaa, enkä niin kuin kuuluu. Sillä tavalla löydän ne unelmat, jotka antavat minulle iloa pettymysten sijaan.

Elämässä ehtii tapahtua kaikenlaista jännittävää ilman erikoisuuden perässä juoksemistakin. Ja vaikkei mitään epätavallista koskaan sattuisikaan, ihanaa tämä tavallisenkin tytön elämä on. 

Lue myös

Julkaistu: 14.9.2016