Demi

Pyyteletkö jatkuvasti anteeksi? Lopeta se heti



Pyyteletkö jatkuvasti anteeksi? Lopeta se heti

Toimittaja Iida Sofia Hirvonen pyysi aiemmin tekemisiään anteeksi kaikilta, koko ajan ja varmuuden vuoksi. Sen lopettaminen teki elämästä helpompaa.
Teksti Iida Sofia Hirvonen
Kuvat Annu Kilpeläinen

Roiskin innoissani maalia paperille. Ihanaa päästä sotkemaan, ajattelen, kun harjoittelemme kuvaamataidon tunnilla action paintingia. Sitten kyynärpääni osuu yhteen maalipurkeista, joka kaatuu. Sininen maali valuu pöydältä lattialle asti. Opettaja huutaa ja käskee siivoamaan.

Poskeni ovat niin kuumat, että niiden päällä voisi paistaa lettuja. Pyydän opettajalta kymmenen kertaa anteeksi, siivoan huolellisesti jälkeni ja menen käytävälle itkemään. Monelle tilanne voisi olla pikkujuttu, mutta minä lopetan valinnaisen kuviskurssin enkä maalaa vuosikausiin.

Minulla oli ennen tapana suhtautua jokaiseen virheeseen kuin maailmanloppuun. Pyytelin tekemisiäni anteeksi usein jopa etukäteen, kaiken varalta. Kun aloin tehdä toimittajan töitä, tavakseni muodostui palauttaa tekstit toimituksiin pahoittelujen kera. Sain rohkaisevia ja rauhoittelevia vastauksia. Anteeksipyytelyni taisi kuitenkin olla lähinnä rasittavaa, eikä se varmasti lisännyt uskottavuuttani.

"Kun kuulin mokistani, menin paniikkiin"

Ennen kahtakymmentäkahta ikävuotta en ollut seurustellut kenenkään kanssa, joten tietysti ajattelin, että olen tuomittu epäonnistumaan myös rakkaudessa. En voinut kuvitellakaan, että joku kiinnostava ihminen voisi ihastua minuun.

Kun lopulta aloin seurustella, kätkin pelkoni huolellisesti ja esitin coolimpaa ja kokeneempaa kuin olinkaan. Ei ole ihme, ettei ensimmäinen parisuhteeni kestänyt kauan.

Seuraavan poikaystäväni kanssa uskalsin jo puhua epävarmuuksistani. Keskustellessa varmistelin häneltä jatkuvasti: ”Eihän tämä kuulosta naurettavalta?” ”Anteeksi, jos pitkästytän sinua.”

Hän sanoi, että olen upein ihminen, jonka hän on koskaan tavannut, ja että selviydyn mistä tahansa. Hänen mielestään peloissani ei ollut mitään logiikkaa.

Minusta tuntui, että hän kehui minua siksi, että oli kyllästynyt ruikutukseeni, mutta ensimmäistä kertaa aloin kyseenalaistaa ajatuspinttymäni. Elämä voisi olla onnellisempaa, jos pystyisin ajattelemaan toisella tavalla. Miksi ihmeessä olin päättänyt, että minussa oli jotain paljon enemmän pielessä kuin muissa?

Lapsuudessani äidilläni oli tapana kritisoida minua monisanaisesti. Jos mokasin jossain, hän ei huomauttanut siitä vain kerran vaan kymmenen kertaa.

Ja minähän mokasin usein. Milloin olin unohtanut nostaa maitotölkin jääkaappiin, jättänyt kengät hujan hajan eteiseen tai saanut kokeesta kasin enkä kymppiä. Tuntui, että jokin meni aina pieleen, vaikka kuinka yritin.

Aina kun äiti tai joku muu huomautti mokailustani, menin paniikkiin. Yksittäisten virheiden kritisoiminen tuntui koko persoonani arvostelulta. Ajattelin, että minun piti pyytää anteeksi olemassaoloani.

"Teki mieli huutaa, että älä pyydä anteeksi"

Havahduin turhan anteeksipyytelyn ärsyttävyyteen vasta, kun tutustuin yliopistolla tyttöön. Kuuntelimme samoja bändejä, ja helmikuisena iltana hän kysyi varovasti, haluaisinko tulla hänen luokseen istumaan iltaa ennen keikkaa.

Hänen asunnossaan tajusin, että meillä oli muutakin yhteistä kuin samanlainen musiikkimaku ja taipumus pukeutua mustaan. Hän oli, jos mahdollista, vieläkin tolkuttomampi anteeksipyytelijä kuin minä.

”Anteeksi, että täällä on niin sotkuista”, hän pahoitteli.

”Ei haittaa, näkisitpä minun asuntoni”, vastasin.

”Anteeksi, ostin kaikkia mahdollisia irtokarkkeja mutta en suklaata!”

”Ei se mitään. Nämä riittävät hyvin.”

”Anteeksi, en ole ehtinyt meikata. Täytyy mennä kylppäriin! Maltatko odottaa?”

”Ei hätää, meikkaa pois.”

Hän vaikutti kaikin puolin ihanalta, mutta hänen käytöksensä ärsytti minua suunnattomasti. Teki mieli huutaa, että älä nyt pyydä anteeksi joka ikistä asiaa. En tehnyt sitä. Tajusin, että olin itse käyttäytynyt usein samalla tavalla.

"Jos koko ajan pelkää virheitä, ei uskalla heittäytyä"

Anteeksipyytelyssä oli ollut kyse itseni suojelusta. Luulin, että jos kritisoin ensin itseäni, kukaan ei voi loukata minua. Totuus on kuitenkin se, että anteeksipyytely ei suojele kritiikiltä. Se voi pikemminkin sokaista siltä. Kun keskittyy omaan noloon olotilaansa, ei pysty kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavana, eikä koskaan opi tekemään asioita paremmin.

Sitä paitsi jos koko ajan pelkää virheitä, ei uskalla heittäytyä mihinkään kunnolla. Kirjoittaminenkin alkoi sujua helpommin, kun en enää jatkuvasti ajatellut, mitä muut ajattelevat teksteistäni.

Luin pari vuotta sitten Tumblrista sitaatin, jossa luki: ”Itsevarmuus ei ole pelkästään sitä, että uskot muiden pitävän sinusta. Se on sitä, että on ihan ok, jos kaikki eivät pidäkään.”

Kirjoitin lauseen kalenteriini. Vaikka mokailisin loputtomasti, olen enemmän kuin virheeni.

Anteeksi ei ole vain sana, vaan teko. Se tarkoittaa, että on loukannut toista ja on valmis korjaamaan tilanteen. Siksi anteeksipyyntöjä ei kannata heitellä huolimattomasti lauseisiin silloin, kun hermostuttaa. Ne kannattaa säästää hetkiin, joissa niitä oikeasti tarvitaan.

Lue lisää:

Julkaistu: 8.2.2017