Demi

Onneksi me erosimme



Onneksi me erosimme

Toimittaja Sanna Kekki on kiitollinen eksälleen, joka jätti hänet. Ero opetti tekemään rohkeita ratkaisuja myös itse.
Teksti Sanna Kekki
Kuvat Annu Kilpeläinen

Oli vappuaatto, kun poikaystäväni jätti minut. Hän oli rakastunut toiseen naiseen. Aloin toimia. Hain rinkkani makuuhuoneen kaapista. Pakkasin siihen vaihtovaatteet ja vappumunkit. Soitin taksin ja keräsin kamani eteiseen.

Kun painoin kotimme oven kiinni takanani, hengitin ensimmäistä kertaa syvään. Hississä tulivat kyyneleet.

Olimme seurustelleet lähes kuusi vuotta. Ajattelin, että seuraavaksi menemme kihloihin ja muutaman vuoden päästä naimisiin. Meillä oli kaunis koti ja arkemme soljui. Ihailin hänen vinyylilevykokoelmaansa ja sitä, miten paljon hän tiesi historiasta. 

Mutta yhteisiin vuosiimme mahtui myös vaikeuksia. Olimme ihmisinä erilaisia, haaveilimme eri asioista. Minä halusin järjestää viikonloppuisin juhlia, poikaystäväni lukea Nietzscheä. Minä ehdotin, että lähtisimme matkoille. Poikaystäväni vastasi, että olisi mieluummin kotona.

Jokaisen riidan jälkeen lupasimme toisillemme, että kaikki muuttuu. 

Erokeskustelun jälkeen ajoin taksilla ystäväni Annan luokse. Poistin Facebookista ”In a Relationship” -statuksen ja soitin muutamalle läheisimmälle ystävälleni. He lähtivät juhlista, joissa olivat, ja tulivat luokseni. Minua halattiin, ja minulle vakuutettiin, että kaikki järjestyy.

Vaikka itkin ja olin järkyttynyt, minussa läikähti uudenlainen tunne. Se kävi seuranani vain nopeasti, mutta tunnistin sen. Se oli vapaus.

Aavistin, että kaiken kaaoksen keskellä erosta seuraisi myös jotain hyvää. Ehkä alitajuntani oli toiminut minua viisaammin ja ounastellut eroa. Itse en ollut suostunut koskaan todella harkitsemaan suhteen lopettamista. Pelkäsin, etten selviäisi yksin ja etten löytäisi rinnalleni enää koskaan ketään.

Kesäkuun alussa muutin yksiöön, jossa oli lautalattiat ja ikkunat sisäpihalle. Siellä kuuntelin Erykah Badua ja kirjoitin enemmän päiväkirjaa kuin vuosiin. Kun luin vanhoja merkintöjäni, havahduin huomaamaan, etten ollut enää pitkään aikaan kysynyt itseltäni, millaista elämää haluan elää.

Olin touhottanut eteenpäin. Kirjoittanut ylioppilaaksi, pyrkinyt opiskelemaan, ollut vaihdossa Isossa-Britanniassa, valmistunut yliopistosta, saanut työpaikan ja vaihtanut työpaikkaa.

Olin ajautunut suorittamaan elämääni. Olin tehnyt valintoja, jotka eivät saaneet minua onnelliseksi. Vaikka olisin halunnut lähteä vapaaehtoistöihin ja tanssia diskossa aamuun, menin pilatekseen ja ostin bleiserin. Luulin, että niin minun kuului tehdä. 

Sinä kesänä aloin aavistaa, että elämäni voisi olla paljon enemmän itseni näköistä. Onneksi läheiseni auttoivat siinä alkuun. Yksi heistä antoi minulle viisaan neuvon. Hän käski minua olemaan yksin ja opettelemaan tuntemaan itseni.

Aloin tehdä listoja asioista, joista halusin päästää irti, ja listoja haaveista, joita halusin toteuttaa. Yritin oppia nauttimaan siitä, että oli vain minä, ei meitä. Se ei tietenkään ollut aina helppoa. Monet kerrat itkin ja pelkäsin, että kukaan ei enää koskaan rakasta minua. Vaikeina hetkinä yritin ajatella, että jossain vaiheessa kohtaisin jonkun, joka tahtoisi minut juuri sellaisena kuin olen.

Tätä odotellessani päätin keskittyä itseeni, en muiden odotusten täyttämiseen.

Tekisin vihdoin niitä asioita, jotka saavat minut hymyilemään! Aloin matkustaa. Kävin Lontoossa, Kiovassa ja Vilnassa. Muutin kolmeksi kuukaudeksi Kajaaniin ja puoleksi vuodeksi Berliiniin. Järjestin ystävilleni juhlia, pussailin ja istuin brunsseilla. Vietin aikaa vanhempieni kanssa ja aloin haaveilla kirjan kirjoittamisesta.

Kaksi ja puoli vuotta sitten tapasin nykyisen poikaystäväni Villen. En väitä, että suhteemme on täydellinen, koska se ei ole. Mutta se on ihana. Haaveemme ovat samassa suunnassa. Me haluamme elää samannäköistä elämää. Lisäksi saan olla tässä suhteessa juuri sellainen kuin olen. Välillä räävitön ja kovaääninen vitsinikkari, toisinaan herkkä, epävarma ja itkuinen. 

Olen kiitollinen eksälleni siitä, että hän jätti minut. Hän teki palveluksen, koska päästi meidät vapaiksi. Yhdestä elämäni kamalimmasta hetkestä tuli samalla myös paras, koska se pakotti minut tielle, jolla olen yhä. Erossa otin elämäni enemmän omiin käsiini.

Jätetyksi tuleminen oli yksi suurimmista peloistani. Ajattelin, että en koskaan selviäisi, jos rakastamani ihminen jättäisi minut. Mutta kun minut jätettiin, en romahtanutkaan. Minä selvisin. Ja niin selviät sinäkin. 

Lue myös

Julkaistu: 13.5.2016