Demi

"Olen lesbo" - novelli siitä, kun heteronnäköinen tyttö tulee kaapista



"Olen lesbo" - novelli siitä, kun heteronnäköinen tyttö tulee kaapista

Demin novellikilpailun teema oli Rajat rikki. Toimitukseen saapui huikea määrä novelleja ulkopuolisuuden tunteesta, rasismista ja identiteetin etsinnästä. Julkaisemme niitä myös Demi.fissä.
Teksti Jaina Saviainen
Kuvat iStock

Heteronnäköinen tyttö

”Mä oon lesbo.”

Hannan leuka loksahtaa auki. Moonan nenästä kuuluu outo pihahdus. Aksu hymyilee.

Hiljaisuus.

Mä odotan.

Sitten Aksu rikkoo sen:

”Tiesin!”

Se pörröttää mun hiuksia ja virnistää.

Moona nyökkää.

Hanna ei sano mitään. Hiljaisuus muuttuu hetki hetkeltä vaivaantuneemmaksi.

”Mitä? Ei tää oo niin ihmeellistä”, totean.

”Ei, ei tietenkään! Pitää vaan hetki sulatella. Sori, en mä osannu arvata”, Moona kiirehtii vastaamaan anteeksipyytävästi. Mua hymyilyttää.

Hanna ei vieläkään sano mitään.

”No, mikä mättää? Iskikö homofobia?” Aksu kysyy syyttävästi. Se on ehkä vähän liian äkkipikainen.

Hanna on ihan hiljaa.

Ilmeisesti se miettii. Ainakin sen silmät näyttävät etäisemmiltä.

Yhtäkkiä se kääntää selkänsä ja kävelee pois.

Hyvä fiilikseni katoaa silmänräpäyksessä.

Kun kerroin iskälle, se hymyili, halasi mua ja sanoi, että saan olla ihan millainen tahansa ja ettei muiden mielipiteistä pidä välittää. Se mietti myös, että meidän pitäisi viettää enemmän aikaa yhdessä. Kiva idea musta, siitä jäi hyvä olo.

Äidille en ole vielä sanonut mitään. Suunnittelen, miten kertoisin. Ihan kuin kyse olisi jostakin kauhean vakavasta.

Ruokalassa Hanna istuu ihan toiselle puolelle kuin me ja alkaa jutella parin rinnakkaisluokkalaisen tytön kanssa.

Aksu pyörittelee silmiään, mutta Moonaa selkeästi harmittaa. Se tulee yleensä Hannan kanssa tosi hyvin toimeen, mutta nekään eivät ole jutelleet eilisen jälkeen.

Minä en oikein osaa ajatella siitä mitään. Tiedän, ettei mun tietenkään tarvitse olla kaapissa, jotta kapeakatseisemmat tyypit hyväksyisivät mut. Silti tuntuu vähän kurjalta. Olin ajatellut, että Hanna ottaisi tämän paremmin. No, näköjään arvasin väärin.

On jo melkein pimeää, kun kävelen Ellin kanssa tanssitunnilta kohti bussipysäkkiä. Käsiä palelee, vaikka mulla on mummun tekemät lapaset.

”Oikeesti, eilen keskustassa oli kaks poikaa pussailemassa, ihan julkisesti! Mua alkoi ällöttää, miten ihmeessä ne kehtaa?”

”Musta homoissa ei ole mitään pahaa.”

”Ai, ei vai? Sehän on ihan luonnonvastaista!”

”Mä olen lesbo.”

”Mitä? Etkä ole! Älä viitsi pelleillä.”

”En mä pelleile. Mä olen lesbo.”

”Et sä voi olla. ”Ethän sä edes näytä lesbolta!”

Mulle riitti. Elli jääköön omaan arvoonsa. Alan kävellä ripeämmin tiukka ilme kasvoilla.

”Silva! Silva hei!”

Elli pysähtyy kirjaston eteen ja jää siihen pudistelemaan päätään.

Peilistä katsoo pitkähiuksinen tyttö, eikä se hymyile. Tytöllä on luomia poskilla ja pari näppylää kulmakarvojen yllä. Nenä on suippo ja silmät sumeat. Tyttö itkee, melkein. Sen on paha olla.

Miten kukaan voi määritellä, miltä lesbon kuuluu näyttää? Tai homon tai heteron. Tai kenen tahansa.

Sitä paitsi, eikö seksuaalinen suuntautuminen ole vain yksi osa koko elämää? Miksi sen pitää sitten olla niin vakavaa? Samana se ihminen pysyy, vaikka sattuisikin olemaan lesbo.

”Äiti, mulla olis asiaa.”

”Hei, ei nyt, mulla on töitä.”

”Eikun, tosi tärkeää asiaa.”

”Mähän sanoin…”

”Oikeesti, tärkeetä asiaa!”

”Ei…”

”Nyt kuuntelet mua!”

”No. Mitä?”

”Mä oon…lesbo.”

”Mi…hahaha! Mitä ihmettä…hahhahhah!”

Siinä se vaan nauraa. Mitä helvettiä?!

”Äiti. Mä tulen kertomaan sulle mun seksuaalisesta suuntautumisesta, ja sä saat naurukoh---”

”Höpö höpö, Silva. Et sä ole lesbo!”

”Olen.”

”Kuule, nyt unohdat tuollaiset höpöhöpöjutut. Tämä on vain joku villitys! Mistä sä olet tollaista saanut päähäsi? Ja nytkö sä itket? Hei, älä viitsi.”

Raivonkyyneleet valuvat pitkin poskia, kun marssin omaan huoneeseeni. Tänne en jää enää hetkeksikään! Itkukohtauksen aikana saan repun pakattua. Kun puen takkia päälle, äiti hihittelee jollekin keittiössä. Heti kun olen saanut kengät jalkaan, avaan oven ja paiskaan sen kiinni niin kovaa kuin pystyn. Se rysähtää ihan kunnolla, ja olo helpottuu vähän. Toivottavasti jokin meni rikki!

Isälle en voi mennä, se on työmatkalla Virossa. Toisena mieleen tulee Aksu. Naputtelen numeron esiin, ja lopulta se vastaa.

Muutaman itkukohtauksen jälkeen olen jo paremmalla tuulella, ja äiti on haukuttu alimpaan helvettiin. Onneksi on ei-ymmärtäjien lisäksi näitä ymmärtäjiäkin.

Koulussa huomaan, että jotakin on tapahtunut. Ilmapiiri on yhtäkkiä pidättyneempi kuin vielä eilen. Ennen ensimmäistä tuntia pari tyyppiä alkaa osoitella mua ja supista. Yritän miettiä, mikä on vialla. Ehkä paita on nurinpäin? Onko hiukset huonosti? Vai onko joku liimannut selkääni lapun? Sama supina kulkiessani käytävällä jatkuu koko aamun.

En tajua, mikä mättää, ennen kuin joku sanoo ruokalassa: ”Sä kyllä näytät heterolta.”

Läikytän hämmentyneenä vettä paidalleni, ja joku repeää. Muutama alkaa taputtaa.

Hanna. Helvetin Hanna.

”Hanna! Niin, just sä! Miten kehtaat levittää mun yksityisasioita ihan randomeille tyypeille, joille mun elämä ei kuuluu pätkääkään. Joo, mä olen LESBO! Ihan sama, ei se ole salaisuus, mutta mä kyllä kerron asiasta tälle maailmalle, jos itse haluan! Sulla ei ole oikeutta kertoa mun asioitani eteenpäin. Ymmärrätkö?”

Hanna on itkun partaalla, vaikka minun tässä pitäisi itkeä! Mutta musta tuntuu, että kaikki itku loppui eilen illalla.

Kyyneleet alkavat valua pitkin Hannan poskia. En silti irrota katsettani sen silmistä. Ehkä se nyt oppi jotakin. Joku alkaa taas taputtaa, mutta tällä kertaa vähän eri sävyyn. En kumarra. En niiaa. Tuijotan vain Hannaa silmiin. Sen ripsari alkaa levitä. Aplodit hiipuvat.

”Anteeksi.”

Jaina Saviainen

Julkaistu: 26.8.2016