Demi

Miltä köyhyys tuntuu? "En toivo merkkivaatteita vaan mielenrauhaa"

Miltä köyhyys tuntuu? "En toivo merkkivaatteita vaan mielenrauhaa"

Kirjailija Elina Rouhiainen häpesi perheensä köyhyyttä, kunnes hän oivalsi, että vähällä pärjääminen on vahvuus.
Teksti Elina Rouhiainen
Kuvat Annu Kilpeläinen
Mainos

Seison lavalla itse tehdyssä mekossani ja katson kasvojen merta edessäni. Käsissäni on todistus, stipendi ja valkoinen lakki. Kuuntelen rivissä muiden uusien ylioppilaiden kanssa, kun meille lauletaan Joni Mitchelliä: I’ve looked the life from both sides now. Kuinka osuvaa, ajattelen. Löydän yleisöstä äitini kasvot.

Kun olen kuusi, meitä pyydetään esikoulussa kertomaan, mitä vanhempamme tekevät työkseen. Hihkaisen: ”Mun äiti on siivooja!” Se on viimeinen kerta, kun sanon sen ylpeästi.

Olen kymmenen. Paras ystäväni valittaa kouluruuasta. Minusta se on hyvää ja ilmaista. Ystäväni asuu hienossa omakotitalossa, takapihalla on poreallas. Kun kerran kutsun häntä rikkaaksi, hän suuttuu. Opin varomaan rahasta puhumista.

Olen jo alkanut ymmärtää, miten vähän asioita maailmassa on tarkoitettu minulle. Media on täynnä sisustus- ja kauneusvinkkejä, puhetta matkustamisesta, konserteista, elokuvista. Kaikki se edellyttää rahaa. Mutta onneksi on kirjasto. Meidän perhe ei koskaan mene minnekään, mutta me luemme kirjoja, ne vievät meidät pois.

Olen viisitoista. Työnnän siivouskärryjä hämärässä käytävässä. Kello on puoli seitsemän, toimistolla ei ole ketään. Ruumiini toimii mekaanisesti, muistaa jo, mitä missäkin huoneessa pitää tehdä: tyhjennän roskikset, pyyhin pöydät ja moppaan lattiat. Olen ehtinyt nukkua vain muutaman tunnin, sillä olen lukenut yöllä kirjaa, jonka olen ostanut omilla rahoillani. Mieli vaeltelee luetussa tarinassa ja rakentelee uusia, vielä kirjoittamattomia. Olen koko kesän väsynyt mutta onnellinen.

"En ymmärrä, miten meitä köyhemmät pärjäävät"

Äiti on sen sijaan aina väsynyt. Töiden jälkeen hän makaa sohvalla ja katsoo Kauniita ja rohkeita. En viitsi sanoa, että television ääni häiritsee kokeisiin lukemista. Hänen tehtävänsä on saada rahat riittämään, minun ja siskoni tehtävä on antaa hänelle tilaa. Emme kiukuttele, pidämme huolta omista asioistamme. En ole koskaan kysynyt äidiltä apua läksyihin, eikä hän ole koskaan tarjonnut. Me molemmat tiedämme, että tehtävät ovat hänelle liian vaikeita. Hänen koulunkäynnistään on jo aikaa, eikä äiti silloinkaan tainnut osata kovin hyvin.

Joskus tapaan isääni. Hän tulee hakemaan minut autolla, jonka pakoputki on rikki, ja pörinä kuuluu monen korttelin päähän. Lähtiessä hän antaa minulle lounasseteleitä, jotka säästän pahan päivän varalle. Sillä paha päivä tulee, aina. Se alkaa äidin tunnustuksella: ruokarahat ovat loppuneet ennen tilipäivää. Otan kupongit piilosta ja menen pikaruokapaikkaan. Joissain muissa perheissä hampurilaisateriat ja pitsa ovat tapa juhlia, meillä ne ovat tappion merkki.

Meillä menee kuitenkin paremmin kuin monilla muilla. Äidilläni on töitä, meillä on katto pään päällä emmekä ole sairaita. En ymmärrä, miten meitä köyhemmät pärjäävät.

"Minähän olen white trash, ajattelen"

Olen kuusitoista. Menen ilmaisutaitolukioon, vaikka olen käynyt teatterissa vain kerran. Monien muiden vanhemmat ovat kulttuuriväkeä, ja olen heti kateellinen. Tiedän, etten kuulu heidän joukkoonsa, mutten kuulu enää lähiöönkään, jossa kukaan ei ole kiinnostunut samoista asioista kuin minä.

Olen ostanut kirpparilta paidan, ja vitsailen koulukaverieni kanssa, miten hirveä se on. ”Toi on niin white trash”, yksi heistä sanoo. Minähän olen white trash, ajattelen. Silti nauran mukana. En voi uskoa, ettei taustani näy minusta päällepäin.

En toivo merkkivaatteita, toivon mielenrauhaa, sitä ettei tarvitsisi koko ajan pelätä ja yrittää niin paljon. Tiedän, että nauran liian lujaa ja syön hotkimalla. En osaa olla kohtelias ja kiroilen liikaa. Pelkään haisevani pahalta. Kaikki muut ympärilläni ovat aina niin siistejä ja hyväntuoksuisia. En tiedä, miten he sen tekevät.

Äiti opettaa minut ompelemaan. Korjaan vaatteita ja leikkaan omat hiukseni. Se antaa tunteen hallinnasta. Itsekunnioitukseni kasvaa hieman.

Olen seitsemäntoista. Siivoan kesän pankkia. Työntekijät kulkevat käytävillä puvuissa ja korkokengissä, hymyilevät minulle vaivautuneesti. Hinkkaan pankinjohtajan pissatahroja vessan lattialta ja ajattelen, etten halua hänen elämäänsä. Pankin ihmiset näyttävät intohimottomilta, ja intohimo on viimeinen asia, josta olen valmis luopumaan.

"Olen saanut nähdä molemmat puolet elämästä"

Äitini hymyilee yleisössä ja palauttaa minut nykyhetkeen. Tiedän hänen olevan minusta ylpeä. Laulaja laulaa meille yhä siitä, miten asioilla on aina kaksi puolta. Ajattelen ystävääni, joka tuskailee pääsykokeiden kanssa. Hänen on pakko päästä sisään oikikseen. Kaikki odottavat häneltä paljon, ja jos hän putoaa, hän putoaa paljon korkeammalta kuin minä. Minun käy häntä sääliksi.

Esitys loppuu. Taputtaessani ajattelen olevani onnekas: olen saanut nähdä molemmat puolet elämästä. Miten vähän tarvitsen ollakseni onnellinen, vain kynän ja paperia.

Painan lakin päähäni ja näen äitini pyyhkivän kasvojaan. Olen valmis jahtaamaan unelmaani.

Lue myös:

Julkaistu: 16.2.2017