Demi

Lue koskettava novelli ulkopuolisuudesta



Lue koskettava novelli ulkopuolisuudesta

Demin novellikilpailun teema oli Rajat rikki. Toimitukseen saapui huikea määrä novelleja ulkopuolisuuden tunteesta, rasismista ja identiteetin etsinnästä. Julkaisemme niitä kesän mittaan Demi.fissä.
Teksti Emilia Petäjäkangas
Kuvat A-lehtien kuvatoimitus

Jokaisella on punaista verta

Alva odotti bussia sateessa. Hän piteli sanomalehteä päänsä yllä ja katsoi kuinka sen reunalta tippasivat vesipisarat joihin oli sekoittunut musteisia sanoja. Elokuussa tuoksui kahvi ja kanelipullat, märkä nurmi ja asfaltti sekä sade.

Alva katseli harmaata taivasta. Muutama pilvi oli repeillyt. Vaaleanpunaista ja sinistä.

”Toivottavasti tulisi sateenkaari”, hän ajatteli. Vehreistä koivuista pyrähti lentoon suuri lintuparvi.

Kuului kohahdus, kun bussi saapui ja pysähtyi pysäkille heittäen sakeaa kuravettä Alvan oranssille ja keltaiselle tennarille. Hän asteli bussin ovelle ja nousi kyytiin. Alva istuutui vastapäätä punahiuksista rouvaa, joka kuunteli musiikkia korvanapeista. Alva veti repun selästään ja viikkasi märän sanomalehden varovasti sen sisälle.

He ajoivat ulkoilevien ihmisten ohi ja kääntyivät vaaleanpunaisen talon kohdalla Johanneksenkadulle. Bussista lähti ja kyytiin nousi.

Alvan edessä oleva nainen kurotti painamaan stop-nappia. Hän irrotti kuulokkeet korviltaan ja laittoi ne laukkuunsa. Rouva nousi ja kiitti kuskia. Bussi jatkoi matkaansa, ja Alva katsoi, kuinka kyydistä poistunut Rouva lähti kävelemään kohti toria. Alva venytteli niskojaan. Hän nosti jalkansa vastapäiselle penkille ja paransi asentoaan.

Musta kalliinnäköinen lompakko lepäsi hänen jalkojensa vieressä. Alva katsoi sitä ja mietti maailmaa.

”Miten typerää.” Hän nosti jalkansa penkiltä pois ja kurotti nostamaan lompakon. Hän avasi kultaisen lukon ja katsoi lompakon sisältöä: kymmeniä kortteja, kuvia kauniista sinisilmäisistä lapsista. Alva selasi lompakon läpi ja löysi henkilökortin. Siinä oli kuva punatukkaisesta naisesta. Hän sulloi kortin takaisin, sulki lompakon ja painoi nappia. Hän poistui oville ja heilautti kättään kuskille.

Alva hyppäsi pois kyydistä. Hän lähti juoksemaan takaisin tulosuuntaan. Keltainen, oranssi, keltainen, oranssi. Jalat tömähtelivät vasten katua. Hän juoksi niin kuin oli juossut koko elämänsä. Rouva oli jäänyt vain pari pysäkkiä sitten pois. Alva ohitti kiitäen koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät. Hän juoksi ja säikäytti varikset pois jäätelötötterön ympäriltä, jonka joku onneton oli pudottanut. Sydän hakkasi ja pumppasi punaista verta. Sade taukosi ja kiihtyi. Taukosi uudelleen ja lakkasi. Alva sai rouvan kiinni.

Rinta kohoillen ja jalat hapoilla seisten hän kosketti naista olkapäähän ja ojensi lompakon. Rouva kääntyi, katsoi Alvaa ensin silmiin ja sitten lompakkoon. Rouva nykäisi lompakon Alvan kädestä ja pyyhkäisi sitä mekkonsa helmaan. Hän mutisi kiitoksen. Alva tuijotti, kuinka rouva käänsi selkänsä ja lähti askeltamaan pois.

”Vai niin. Ei minun käteni ole likainen.” Rouva pysähtyi, kääntyi ja katsoi Alvaa. ”Ole hyvä”, hän sanoi. Alva lähti kävelemään takaisin.

Pikkukivet narskuivat asfaltin ja kengänpohjien välissä. Suupielet eivät nousseet, eivätkä laskeneet. Alva mietti naisen vihreää kukkamekkoa. Sen helmassa oli tumma ja märkä läikkä, lompakonmallinen. Rouva oli halunnut pyyhkäistä lompakosta pois lian, joka oli ehkä siihen Alvan käsistä tarttunut.

Alva käänsi katseensa taivaalle. Hän etsi sateenkaarta tummilla silmillään. Hän lähti astelemaan takaisin bussipysäkille. Tienvarressa lojui värinsä menettänyt tölkki. Alva keräsi vauhtia ja potkaisi tölkkiä voimiensa takaa, niin että se lensi leikkaamattoman nurmikon sekaan.

Bussikatoksen spraymaalatut seinät olivat huurussa. Alva kaivoi puhelimen taskustaan ja katsoi kelloa. Seuraava bussi tulisi vasta puolen tunnin kuluttua. Auto kaasutti pysäkin ohitse musiikit pauhaten. Alva kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kohti puistoa.

Hän käveli nurmikon poikki niin että tennarit kastuivat vielä hieman enemmän. Jokainen puistonpenkki oli märkänä sadevedestä. Alva käveli suuren hevospatsaan luokse, pyyhkäisi sen graniittista pintaa takkinsa hihalla ja istuutui. Viileä kivipinta kylmäsi housujen läpi, ja Alvan iho meni kananlihalle. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja puristi sitä käsissään.

Kuului puhetta ja äänekästä naurua. Joukko nuoria, poikia sekä tyttöjä käveli kohti patsasta. Alva toivoi, etteivät he tulisi enää lähemmäs. Mitä mamu, he kysyisivät häneltä kuitenkin. Alvalta joka oli asunut koko elämänsä Suomessa. Se oli nykyään tavallista. Alva yritti olla katsomatta ketään heistä.

Patsaasta tuli painavampi, ja erilaiset tuoksut tulvivat Alvan nenään. He istuivat aivan Alvan viereen. Kuului naksahdus ja metallinen pullonkorkki lensi maahan. Kesäilta oli vielä nuori. He ojensivat limupullon Alvalle ja hymyilivät. ”Hymyile, se tekee hyvää”, he sanoivat. He kaikki hymyilivät. Pisamainen käsi, joka oli täynnä rannekoruja, työnsi pulloa lähemmäs Alvaa. ”Sulla on ihanat silmät.” Linnut lauloivat puissa. Kaukaisuudesta kuului kirkonkellojen kumea ääni. ”Saisinpa määki noin makeen fledan.”

Alva painoi katseensa maahan, mietti mitä kuuli. Nuoret jatkoivat juttelua ja nauroivat. Alva heilautti päänsä takaisin ylös, niin että paksusta afrotukasta lensi vesihelmiä. Hän ojensi kätensä kohti tyttöä, joka ojensi pullon uudelleen. Alva tarttui pulloon ja vei sen suulleen. Hapot kirvelivät kielellä.

Illalla, kun Alva pääsi huoneeseensa, hän ruokki liskonsa, leikkasi sivun numero 17 irti vieläkin kosteasta sanomalehdestä ja laittoi sen kuivumaan pöydälleen. Hän oli ylpeä kirjoituksestaan, joka komeili isolla mustalla fontilla sivun oikeassa laidassa. Me emme valitse juuriamme, sukuamme tai geenejämme. Kirjoittanut Alva Mäki.

Meillä kaikilla on samanväristä verta.

Emilia Petäjäkangas

Lue myös:

Universumin halki joku on jo tulossa sinua kohti

Innostu kirjoittamaan

Seitsemän ideaa sadepäiväksi

Julkaistu: 2.6.2016