Demi

Lue ihana kesänovelli: "Sitten Milo sukelsi"



Lue ihana kesänovelli: "Sitten Milo sukelsi"

Siiri Enorannan novelli vie sinut romanttiselle seikkailulle fantasiamaailmaan.
Teksti Siiri Enoranta
Kuvat Riikka Koistinen

Milialla oli toisessa kainalossaan kolme kirjaa ja toisessa sateenvarjo. Käytävällä hänen kummallakin puolellaan oli kattoon asti kirjoja. Milialla oli hiirenharmaat hiukset, vaikkei hän ollut vielä kahdeksaatoista. Hänellä oli huono ryhti mutta kirahvin miljoonaripsiset silmät. Milia etsi.

Milon anorakki oli märkä, hän ei omistanut sateenvarjoa. Hänen silmälasinsa olivat huurussa antikvariaatin ummehtuneessa lämmössä. Hänellä oli kummassakin kädessään kirjoja, eikä hän voinut sipaista nenänvarttaan pitkin valuvaa vesipisaraa pois. Milo oli pitkä ja ruipelo, ja hänen silmissään oli runoja. Hänkin etsi. Milia ja Milo eivät huomanneet toisiaan, sillä heillä ei ollut tapana katsoa ihmisiä. Entä jos joku vaikka katsoisi takaisin? He näkivät vain kirjan, joka molempien kokoelmista puuttui. He eivät sännänneet sitä kohti, he eivät olleet mitään säntäilijöitä. Kumpikin ojensi kätensä ja kauhistui, kun se koskettikin toista vielä sateennihkeää kättä.

Milia olisi varmaankin juossut karkuun, mutta kun hän oli huomannut ne vesihelmet Milon kulmakarvoissa. Milo ehdotti, että he ostaisivat kirjan yhdessä. Se oli rohkein ehdotus, jonka hän oli ikinä tehnyt. Sillä tavalla he tapasivat.

Milia asui villiviinin valtaamassa punatiilitalossa kahden Suukon kanssa. Hänen vanhempansa olivat astronautteja ja sillä haavaa matkalla Linnunradalta kauas pois. Milon isä taas oli istunut nojatuolissa niin kauan, että oli muuttunut graniitiksi, eikä Milosta ollut mukava syödä illallistaan kivenkolossa. Sen vuoksi Milo muutti Milian luokse aika pian. Toi toisen anorakkinsa, leivänpaahtimen ja neljäsataakahdeksankymmentäviisi kirjaa. He ostivat uuden kirjahyllyn. Suukko otti Milon heti omakseen, se nukahti öisin tyynylle tämän pään viereen.

Aamuisin Milo keitti yrttiteetä ja Milia haki lehden, jonka he lukivat yhdessä. Sitten Milia meni työhönsä ompelimoon, ja Milo meni tehtaaseen, jossa valmistettiin auton ratteja. Hän toi yhden viallisen kotiin ja ripusti sen etuoveen kranssiksi.

Kun Milia ja Milo olivat töissä, Suukko ulkoili ovessa olevan luukun kautta. Se toi kotiin hiiriä, jotka se jätti eteisen matolle uhrilahjaksi. Iltaisin he lukivat kirjoja. Kaikki kolme istuivat salin plyysisohvalla toisiinsa likistyneinä, vaikka talossa olisi ollut tilaa pienelle avaruusalukselle. Öisin kun Milia ja Milo hapuilivat toisiaan peiton alla, Suukko katsoi hienotunteisesti muualle. He elivät sillä tavoin melkein vuoden, ennen kuin se tapahtui. Milia luki sinä aikana neljäkymmentäviisi kirjaa ja Milo neljäkymmentäkahdeksan. Suukko pulskistui. Milialla oli vieläkin huono ryhti, mutta hänen hiuksensa muuttuivat vähemmän harmaiksi ja enemmän kultaisiksi. Milokin oli onnellinen, mutta hänelle se tapahtui yhtä kaikki. Milo nukkui kamiinan lämmössä alasti, joskus ilman peittoa. Milialla oli tapana katsella häntä aamuisin. Silittää unenpörröisiä hiuksia. Liu’uttaa käsiä pitkin sileitä kylkiä. Jotka eivät enää olleet sileät. Milia huomasi sen ennen kuin Milo itse, rosoisuuden. Hän luuli niitä ensin haavoiksi muttei sanonut vielä mitään. Se kävi hitaasti, aamu aamulta.

Ilman mitään syytä, varoittamatta Milolle kasvoi kidukset. Hän meni lääkäriin, mutta lääkäri ei osannut auttaa vaan kirjoitti Milosta artikkelin tiedelehteen. Pian heidän ovensa takana oli toimittajia ja valokuvaajia.

Milo tottui hitaasti ajatukseen kiduksista. Hän kokeili ensin kylpyammeessa. Kyllä, hän saattoi olla veden alla tuntikausia. Hän meni uimahalliin naurettavassa kokouimapuvussa ja sukelsi niin kauan, että valvoja tuli pelastamaan hänet. Milo meni järvelle ja löysi pohjasta polkupyörän, jonka toi Milialle. Milo ajatteli merta.

Milia itki kotona eikä nähnyt kyyneliltään edes lukea. Kun Milo tuli kalanhajuisena kotiin, Milia kuivasi kyyneleet ja keitti hänelle teetä. Mutta kumpikaan ei voinut salata ajatuksiaan toiselta kauan. Lopulta Milo sanoi:

”Minä tahdon nähdä meren.”

”Minä tiedän”, Milia sanoi, ja hänen kirahvinsilmästään vieri kyynel.

”Sinne sinä et voi minua seurata”, Milo sanoi ja itki.

”Siinä sinä olet väärässä”, Milia sanoi.

Heillä oli vähän säästöjä, joilla he ostivat junaliput. Suukon oli jäätävä kotiin. He itkivät yhdessä ja silittivät silittämästä päästyään. Lähtöaamuna Suukko meni menojaan tehdäkseen hyvästeistä helpommat. Sen oviluukku jätettiin auki.

Milia ja Milo pitelivät toisiaan koko matkan kädestä. He katsoivat ohivaluvia kellotorneja. Milialla oli kymmeniä kirjoja mukanaan, Milolla ei yhtäkään. He suutelivat toistensa kyyneliä. Perillä Milia osti viimeisillä rahoillaan pienen purjeveneen. He seilasivat avomerelle. Milo suuteli Miliaa, hyppäsi, sukelsi. Milia laski ilmakuplat ja ryhtyi lukemaan.

Milia piti purjeet alhaalla, antoi veneen ajelehtia. Toisinaan hän tapasi kalastajia ja jutteli heidän kanssaan. He antoivat hänelle makeisia, sillä heidän tuli häntä sääli. Milia luki kirjoja. Milo osasi tuulen suunnasta ja merivirroista päätellä, mihin suuntaan Milian vene oli seilannut. Milia osasi odottaa sitä tiettyä molskahdusta, jollaista ei saanut aikaan yksikään delfiini tai lokki. Hän kuuli, kun Milo nousi pintaan, ja odotti paikallaan, hän ei ollut mikään säntäilijä. Milo nousi veneeseen ja halasi Miliaa ja kasteli tämän vaatteet.

Milo kertoi Milialle kaiken, mitä oli pinnan alla nähnyt. Läpikuultavat meduusat ja merihevosparvet, saalista väijyvät mustekalat ja kalat, joilla oli oma lyhty mukanaan pohjan sameassa pimeydessä. Merivuokkojen väriloiston ja miljoonakalojen kisailun. Milo rakasteli Miliaa, eikä Milia tuntenut purjeveneen pohjalankkuja selkäänsä vasten vaan kuuli meren pauhun ja hengitti vettä samassa rytmissä kuin Milo. Milo nukkui Milian kanssa veneessä. Joskus hän nukkui meressä. Oli ikävä, muttei sietämätön. He pärjäsivät.

Kunnes Milialta loppuivat kirjat. Oli kulunut kuukausia, kenties vuosia, aallot ovat samanlaisia ajasta toiseen. Milon tukka oli kasvanut pidemmäksi kuin Milian, ja siihen oli tarttunut merilevää. Hänen ihollaan maistui suola ja vapaus. Aurinko oli paahtanut Milian hiukset miltei valkeiksi.

Milialta loppuivat kirjat, ja hän alkoi kaivata maata jalkojensa alle ja Suukkoa, eihän veneessä voinut keittää edes teetä. Hän ei sanonut Milolle mitään. Milo ei huomannut moneen päivään. Milia vain tuijotti horisonttia, joka oli aina erivärinen, aina samanlainen. Milo sanoi: ”Sinä haluat pois.” Milia sanoi: ”Niin haluan.”

”Sitten sinun täytyy mennä”, Milo sanoi, ja silmälasien alta vieri kyyneliä.

”Niin, etkä sinä seuraa minua”, Milia sanoi ja itki.

”Siinä sinä olet väärässä.”

Milia myi veneen, ja rahoilla he ostivat junaliput. He pitivät toisiaan kädestä koko matkan. Milia katsoi Miloa silmiin. Kaupunki oli samanlainen, ihmiset olivat samoja, kaikki oli jatkunut heistä huolimatta. Villiviini Milian talon seinillä oli villiintynyt entisestään, puutarha kasvanut umpeen. Suukkoa ei näkynyt ensimmäisenä yönä, jonka Milia vietti painavan unen alla ja Milo heittelehtien. Se tuli seuraavana aamuna laihana ja takkuisena, se oli onnesta sekaisin, ja he silittivät silittämästä päästyään.

Milia osti Milolle akvaarion heti, kun sai säästettyä tarpeeksi rahaa. Pala merta. Milo oli onnellinen ja sanoi: ”Minä rakastan sinua.” Merilevä hänen hiuksistaan katosi pikkuhiljaa. Aamuisin he keittivät teetä ja lukivat lehden ja iltaisin he lukivat kirjoja ja öisin, kun Suukko katsoi poispäin, he hapuilivat toisiaan peiton alla. Paluumatkalla junassa Milia oli katsonut Miloa silmiin. Milo oli katsonut merelle.

Kuka Siiri Enoranta?

Siiri Enoranta on tamperelainen 28-vuotias kirjailija, joka kirjoitti tämän novellin vuosia sitten juuri meriunista herättyään, sukeltajan nukkuessa vieressä. Hän on kirjoittanut teokset Omenmean vallanhaltija (2009), Nukkuu lapsi viallinen (2010), Gisellen kuolema (2011), Painajaisten lintukoto (2012) ja Nokkosvallankumous (2013). Elokuussa ilmestyy Surunhauras, lasinterävä. Siirin neuvo kirjoittajille on, että itsekritiikki kannattaa heittää roskiin kirjoittamisvaiheessa. Myöhemmin tekstiä voi aina muokata, mutta liika kriittisyys voi tuhota luovuuden ja tyrehdyttää tekstin alkuunsa. 

Julkaistu: 30.7.2015