Demi

"Lintsasin niin paljon kuin ehdin"



"Lintsasin niin paljon kuin ehdin"

Toimittaja Hanna Räty pärjäsi vuosia lintsaamalla ja laiskottelemalla. Sen vuoksi ensimmäinen vaativa opiskelupaikka oli lannistaa hänet.
Teksti Hanna Räty
Kuvat Annu Kilpeläinen

En yleensä kehtaa sanoa tätä ääneen, mutta peruskoulu oli minulle aina helppoa. Olin se tunnollisia oppilaita ärsyttävä tyyppi, joka tulee kokeisiin lukematta ja saa kuitenkin hyvän numeron. Lukemisharrastus oli tehnyt minusta etevän kirjoittajan. Siksi osasin kokeissa selittää tarpeeksi hyvin asiat, joista minulla oli vain aavistus.

Minua ei ole koskaan painostettu menestymään. Sen sijaan vanhempani ovat kannustaneet minua niissä asioissa, joita olen halunnut tehdä. Heidän loputon uskonsa erityisyyteeni teki minusta itsevarman nuoren, jolle tulevaisuus oli aina selvä: jo viisivuotiaana päätin, että aikuisena kirjoitan ammatikseni. Se ei tarkoittanut, että olisin tehnyt jotakin unelmani eteen.

Ammattikoulussa lintsasin niin paljon kuin ehdin. Koulu tuntui naurettavan helpolta, joten kävin mieluummin töissä tai istuskelin kahviloissa. Opettaja katsoi touhuani läpi sormien, koska pärjäsin hyvin aina paikalle saapuessani.

Kun koitti aika hakea ammattikorkeakouluun, en kärsinyt pääsykoeahdistuksesta. Hain opiskelemaan mainonnan suunnittelua. Kouluun oli vaikea päästä, mutten hetkeäkään ajatellut, ettei minua hyväksyttäisi.

Ammattikorkeassa asetelma ei ollutkaan enää vanhastaan tuttu. En erottunut joukosta. Muut sisäänpäässeet olivat vähintään yhtä lahjakkaita, suurin osa minua vanhempia ja kokeneempia.

Tunneilla viitattiin jatkuvasti nimiin, joita en tunnistanut, ja käytettiin termistöä, jota en tajunnut. Alkuun en edes ymmärtänyt, mitä tarkoitettiin jargonilla, jolla taas tarkoitettiin kaikkea sitä ammattisanastoa, jota en hahmottanut: ambientmainonta, dedis, konversio, jinkku, brief ja böönis.

Sivistyksessäni oli isompiakin aukkoja, koska en ollut vaivautunut opettelemaan mitään kunnolla. En minä ollut seurannut käänteentekeviä kansainvälisiä mainoskampanjoita enkä tuntenut elokuvahistorian merkkiteoksia, joihin muut viittasivat lennosta. Nuokuin taidehistorian luennot enkä vieläkään muista ulkoa, mille vuosisadalle renessanssitaide ajoittuu.

Kriittinen ilmapiiri tyrmäsi minut. Mainosalalla on kova kilpailu, ja siihen meitä valmennettiin jo opiskelujen aikana. Koulupäivät olivat pitkälti sitä, että esittelimme omia kampanjaideoitamme, ja muut kertoivat, mikä niissä on vialla.

Sen sijaan, että olisin ruvennut kehittämään ideoitani, päättelin olevani nolo ja huono. Kaikki energiani kului siihen, että yritin piilottaa osaamattomuuteni opiskelukavereiltani ja opettajiltani. Olin tottunut suitsutukseen, joten rakentavakin palaute tuntui henkilökohtaiselta hyökkäykseltä.

Meitä neuvottiin koko ajan olemaan rakastumatta ensimmäisiin ideoihimme. Silti koin epäonnistuneeni, jos ensimmäistä heittoani ei kehuttu. Muiden kanssa jutteleminen alkoi ahdistaa, koska pelkäsin möläyttäväni jotain, mikä paljastaa, etten taaskaan tiedä, mistä tai kenestä puhutaan.

Aloin lintsata vältelläkseni hankalia tilanteita, minkä seurauksena jäin opiskelijaporukan ulkopuolelle ja olin yksinäinen. Parin vuoden jälkeen vaihdoin koulua.

Koulunkäynti oli ollut minulle aina ennen vaivatonta. Siksi jotain olennaista oli jäänyt oppimatta: en ollut oppinut opiskelemaan. Lintsatessani olin päästänyt itseni liian helpolla. En ollut tottunut harjoittelemaan, tekemään uudestaan ja ottamaan palautetta vastaan. En ollut ymmärtänyt, miten tärkeää on kokeilla ja erehtyä.

Myöhemmin minun on ollut pakko opetella uusi tapa suhtautua kritiikkiin. Työelämässä en voi lannistua, jos joku ei tykkää ideastani, tai jos joku toinen on minua taitavampi. Toimittajana olen koko ajan vastakkain sen kanssa, etten osaa kaikkea valmiiksi. Tekstiäni muokataan ja kommentoidaan jatkuvasti. Siinä on ollut välillä nieleskelemistä, mutta minussa on herännyt uudenlainen motivaatio oppia ja tehdä aina parhaani.

Vain harjoittelemalla voin kehittyä yhtä hyväksi kuin kunnioittamani ammattilaiset. Siksi en enää lannistu siitä, etten ole paras, vaan työskentelen mielelläni itseäni kokeneempien parissa.

Olen pikkuhiljaa paikkaillut puutteita yleissivistyksessäni. Jokaiselta haastateltavalta opin jotain uutta juuri hänen erityisalastaan. Olen myös ymmärtänyt, ettei kukaan voi tietää kaikkea – eikä tarvitsekaan. Nippelitieto on helppo varmistaa netistä, ja toimittajan tehtävähän on nimenomaan etsiä vastauksia.

Oli oma ala mikä tahansa, tärkeintä on löytää tiedonhalu. Kun mainoskoulussa tuntui, että muut osasivat kaiken valmiiksi, se johtui ehkä siitä, että heille ala oli intohimo, minulle ei.

Viisivuotiaana itselleni asettama päämäärä on vihdoin täyttynyt. Oloni on kuin kuntoilukärpäsen puraisemalla: entinen sohvaperuna on löytänyt lajinsa ja sopivat valmentajat.

Yhtäkkiä ei huvitakaan enää lintsata.

Lue myös

Julkaistu: 11.8.2016