Demi

"En jaksanut tutustua kehenkään, jonka ulkonäkö ei säväyttänyt"

"En jaksanut tutustua kehenkään, jonka ulkonäkö ei säväyttänyt"

Jos tyyli ja trendikkyys on itselle tärkeää, pitää myös kullan osata pukeutua, ajatteli Demin toimittaja Linnea Lassila. Sitten hän rakastui.
Teksti Linnea Lassila
Kuvat Annu Kilpeläinen
Mainos

Näin kasvoni meikattuna ensimmäistä kertaa, kun olin 13-vuotias. Olin lähdössä nuorisotalolle diskoon, ja isosiskoni halusi sutia kasvoilleni aurinkopuuteria ja ripsiväriä. Sain myös lainata hänen uutta, punaista toppiaan. Tunsin oloni kauniiksi.

En ole koskaan ollut erityisen näkyvä tyyppi. Kun sitten yläasteella aloin meikata ja ostaa itse vaatteeni, sain yhtäkkiä lisää itsevarmuutta. Tunsin löytäneeni tyylini ja sen vuoksi myös uskalsin enemmän.

Aloin tehdä siskoni ja kavereideni kanssa shoppailureissuja naapurikaupunkeihin ja suunnittelin välivuotta ulkomailla sekä opiskelua pääkaupunkiseudulla. Ujouteni hävisi persoonallisuudesta viestivien vaatteiden alle.

Ulkonäöstä tuli minulle tärkeä harrastus. Aloin kierrellä kirpputoreja, koska löysin sieltä vaatteita, jotka olivat erilaisia kuin useimmilla muilla. Nukuin toisinaan katkonaisia öitä, koska päätäni painoivat pienet nutturat, joilla sain loihdittua Carrie Bradshaw -kiharat. Kokosin asuni viimeistellysti joka päivä koruja ja kenkiä myöten. Lähimmät kaverini nimittivät minua joskus tyylilyyliksi, ja tunsin nimityksestä pientä ylpeyttä. Oli mukavaa, että muutkin huomasivat panostukseni. Kehut vaatevalinnoistani lämmittivät mieltä joka kerta.

Seurasin myös muotiblogeja aktiivisesti. Jos onnistuin mukailemaan bloggaajien trendikkäitä asuja, uskoin erottuvani edukseni pienessä kotikaupungissani. Ajattelin ajankohtaisten vaatteideni kuvastavan sisintäni: suurkaupunkielämästä nauttivaa reissunaista, jota odottavat tulevaisuudessa luova työ ja kaunis perhe.

Olen aina pitänyt itseäni ihan sievänä, mutta laittautuneena kuvittelin poikienkin huomaavan minut ensi kertaa. Samalla, kun päivitin tulevan kauden trendivaatteiden ostoslistaa, loin mielikuvaa minulle täydellisestä kullasta. Ajatuksissani kuljin tyylitaiturin kainalossa ja merkkikäsilaukustani pilkisti muotilehtiä ja tuoreita kukkia.

En kiinnostunut pojista, joiden tyyli oli haparoiva. Moni juttu tyssäsi puoleltani siihen, etten jaksanut tutustua kehenkään kunnolla, ellei ulkonäkö säväyttänyt heti. En halunnut tinkiä parisuhteessa mistään.

Olin parikymppinen, kun muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. En ollut koskaan seurustellut kunnolla, ja suuri kaupunki tuntui tarjoavan ehtymättömästi mahdollisuuksia.

Ensimmäisenä opiskeluvuonna järjestettiin paljon juhlia iltapukutilaisuuksista teemabileisiin. Ostin jokaiseen tapahtumaan uuden asun ja hukutin opintotuet vaatekauppoihin. Shoppailu ei ollutkaan enää hauskaa.

Aloin tuntea ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa. Stressasin siitä, mitä pukeutumiseni viestittäisi muille ja kiinnostuisiko kukaan minusta. Toisinaan yritin jopa mukailla tyyliäni tapailemani pojan tyyliin, jotta näyttäisimme hyvältä yhdessä.

Lopulta en jaksanut enää innostua uusien ihmisten tapaamisesta, vaan jäin mieluummin kotiin. En tuntenut olevani oma itseni.

Koska vaateostokset ja kaupungissa eläminen kävivät kalliiksi, hain töihin kahvilaan. Siellä piti pukeutua työasuun, eikä minun tarvinnut miettiä, miltä näyttäisin. Hiljaisissa iltavuoroissa nauroimme työkavereiden kanssa paidat täynnä jäätelötahroja. Olin osa porukkaa, vaikka vaatteeni eivät kertoneet minusta yhtään mitään.

Kerran päätin pitkästä aikaa lähteä opiskelijabileisiin. Pukukoodi oli opiskelijahaalarit, joten kaikki olivat samaa potkupukumassaa. Bileissä tapasin pojan, jonka kanssa nauroimme haalarihirvityksille. En kiinnittänyt juurikaan huomiota pojan ulkonäköön, vaikka juttelimme koko illan.

Myöhemmin hän kertoi ihastuneensa minussa ensimmäisenä siihen, miten myönteisesti ajattelen elämästä.

Meistä tuli pari, vaikka poikaystäväni ei juuri satsaa pukeutumiseensa, vaan on tyyliltään lähinnä tavallinen. Se ei haittaa minua yhtään. Hän on minulle täydellinen, vaikkeivät hänen kenkänsä olisi samaa sävyä vyön kanssa.

Rakastan edelleen kauniita vaatteita. Nykyään ajattelen, että vaatteeni edustavat vain osin sitä, mitä olen, enkä odota jatkuvia kehuryöppyjä. Uskon, että minä olen hyvä tyttöystävä ja kaveri myös treenitrikoissa ja t-paidassa. Enhän itsekään tuomitse toisia vaatteiden perusteella. Paras kohteliaisuus on, kun kultani kertoo, ettei ole koskaan ollut onnellisempi.

Tällä hetkellä lempikenkäni ovat satoja kilometrejä nähneet lenkkarini. Aivan suhteemme alussa poikaystäväni pyysi minua juoksulenkille. Olin hermostunut, sillä lenkki tarkoitti minulle korkeintaan reipasta kävelyä huulet punattuina ja aurinkolasit silmillä. Kun puuskutin hänen perässään tulipunaisena, ponnari repsottaen, vähät välitin nuhjuuntuneesta ilmeestäni. Rakastuin juoksemiseen heti.

Juostessani en ikinä mieti ulkonäköäni. Mietin vain, miten ihanaa on lenkkeillä yhdessä.

Julkaistu: 2.9.2016