Demi

Emme halua lukea vain onnellisia loppuja



Emme halua lukea vain onnellisia loppuja

Vanhempien pitäisi kertoa virheistään ja nuortenkirjojen kertoa vastoinkäymisistä, kirjoittaa Demin kirjoituskilpailussa palkittu Maiju Koivula.
  • Mikä mättää, kun aikuiset puhuvat nuorista? kysyttiin Demin kirjoituskilpailussa.
  • Lue tästä Maiju Koivulan, 15, huikea kirjoitus nuorten ja aikuisten suhteesta, stereotypioista ja nuortenkirjallisuudesta.
  • Tuomarit Karri "Paleface" Miettinen ja Kaisa Happonen kehuivat kirjoitusta näin: "Teksti viehättää aitoudessaan. Kirjoittaja havainnoi kauniisti ihmispersoonaa. Filosofinen ote!"

Maiju Koivula: Kasvatus ja kehitys

Minä tykkään olla kavereiden kanssa myöhään, jutella ja tehdä tyhmiä juttuja. Minä tykkään ottaa ilon irti elämästä ja nauraa. Koulujenloppuna minä otan pullon käteen välittämättä. Tekeekö se minusta ongelmanuoren? Minä tykkään panostaa ulkonäkööni, ostaa merkkivaatteita ja mennä massan mukana. Minä tykkään saada pojilta huomiota. Tekeekö se minusta tekopyhän? Minä tykkään mennä yksin kävelyille, istua merenrannalla tai metsän keskellä ja kuunnella maailman ääniä. Minä tykkään olla yksin huoneessani ajatusteni kanssa ja saada aikaa itselleni. Tekeekö se minusta yksinäisen tai erakon? Minä rakastan lukea kirjoja. Kirjoja rakkaudesta, yksinäisyydestä ja menetyksestä. Minä haluan panostaa koulunkäyntiin ja saada hyviä numeroita. Tekeekö se minusta lukutoukan ja hikarin?

Ihminen voi olla niin montaa eri asiaa, mutta sitä ei välillä käsitetä. Stereotyypit vaikuttavat ensivaikutelman muodostamiseen. Ensivaikutelma, varsinkin negatiivinen, on vaikea murtaa. Jos on kaunis, ei voi olla fiksu. Monien silmissä ne eivät pidä toisiaan kädestä.

Meidän sukupolvemme pitää rikkoa näitä rajoja ja uskaltaa olla erilainen. Ei sulloutua samaan muottiin, vaan venyttää se uniikiksi. Eikä missään nimessä välittää kapeakatseisten vanhusten mielipiteistä vaikkapa mustaihoisista tai homoseksuaaleista, vaan käyttää niitä nilkkasukkia myös talvella, jos haluaa.

Jokaiselta löytyy monta eri kuorta ja ne tietyt kerrokset, jotka paljastetaan tiettyjen ihmisten lähellä. Sekä aikuiset että nuoret tuomitsevat ihmisiä ulkokuoren perusteella nopeasti. Jos joku tuomitaan vain yhdeksi asiaksi, hänelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa toisin, vaikka jokainen meistä on vuosien varrelta kerättyjen saavutusten ja opetusten suuri mosaiikki.

Eniten painoa pitäisi antaa omien silmien näkemykselle, vaikka onkin vaikeaa pystyttää melumuuri silmien ja korvien väliin. Älä anna sen, mitä kuulet muiden sanovan sinusta, vaikuttaa siihen, missä valossa näet itsesi.

Minun vanhempani, kuten varmasti monien muidenkin kuopusten, näkevät minut vielä pikkulapsena. Missä on keino kertoa heille, miten kokemus on lisännyt viisautta, ilman että kertoo kaiken vaarallisen ja tyhmän, mitä on käynyt?

Kun nykyajan 40-vuotiaat olivat nuoria, he varmasti tekivät vääriä valintoja, mutta he haluavat unohtaa sen. Kenenkään elämä ei ole sujuvaa, vaan elämä on rakennustyömaa, jossa on vain yksi työntekijä ilman valmiita ohjeita ja oikeita työkaluja. Hän rakentaa joka päivä ja aina uuden idean tai vastoinkäymisen tullen kuviteltu lopputulos muuttuu.

Vanhempamme haluavat esittää mallikansalaisia, jotka ovat jo ymmärtäneet, millaisen elämän haluavat, vaikka se on suuri syy siihen, mikseivät lapset uskalla kertoa virheistään heille. He puhuvat, kuinka ennen vanhaan kaikki oli niin hyvin, vaikka he ovat aiheuttaneet maapallon saastumisen.

Nyt kun heillä on lapsia, heihin on iskenyt loppuelämän kestävä suojeluvaisto. Onko se taakka vai siunaus? Sillä, että lapselle asetetaan tiukat rajat ja kielletään kaikki vähänkin vaarallinen, pystytään suojelemaan häntä maailmalta, mutta kun hänen on pakko astua siihen jossain vaiheessa, hän on sen armoilla täysin tietämättömänä.

Kun lapsen annetaan käyttää omia aivojaan siinä, mitä hän saa tehdä ja moneltako hän saa tulla kotiin, luodaan hänelle varmuutta tehdä päätöksiä ja itsenäistyä. Se on paljon järkevämpi kasvatuskeino. Koska kuinka elämästä pitäisi oppia, jos ei sitä saa elää kunnolla? Silloin saa myös hyvät ja opetukselliset tarinat kerrottavaksi tuleville lapsilleen. Juuri se, miten vanhemmat päättävät kasvattaa lapsensa, vaikuttaa nykynuorison tilaan. Jos heidän mielestä me olemme pilalla, he ovat onnistuneet pilaamaan jo kaksi asiaa – joten ketkä ovat huonoja ihmisiä?

Minun vanhempani painottavat, että hankkisin jonkun hyvän ja vakaan työn, mutta minä haluaisin tehdä jotain erilaista kuin arkiset työt. Olla julkkis somessa, suunnitella vaatteita ja pystyä samalla matkustamaan maailmalla. Joten aion tehdä, minkä näen itse sopivimmaksi. Olen myös ajatellut, että voisin olla kirjailija, nuortenkirjailija.

Kirjastoissa näkyy paljon kirjoja alakouluikäisille, mutta liian monet suomalaiset kirjat nuorille ovat tylsiä ja ennalta-arvattavia ja niissä on aina onnellinen loppu. Lapselliset kirjat ajavat nuoret aikuisten osastolle, mutta sieltä taas löytyy liikaa kirjoja sota-ajalta ja nälkävuosista. Tapahtumat, joilla on merkitystä mutta jotka tuovat mieleen vain masentavan koulunkäynnin.

Eikö kukaan kirjailija muista tätä ikää, jossa tulee vastoinkäymisiä ja jossa oppii, etteivät lapsuuden onnelliset loput ole tosia? Minä haluan lukea suomalaisilta kirjoja siitä, kuinka kaikesta huolimatta ihminen jaksaa elää, joissa hän kasvaa ja oppii tärkeitä asioita kantapään kautta.

Julkaistu: 29.9.2018