Demi

"Arvet kertovat, että selvisin"


Tositarina: Elsa Ojutkankaan au pair -vuosi päättyi kolariin. Vasta puoli vuotta onnettomuuden jälkeen hän antoi itselleen luvan surra ja hakea apua ahdistukseen.
Kuvat Aki Roukala

"Ennen törmäystä tuntui kuin aika pysähtyisi. Ehdin ajatella, että ei tämä voi tapahtua minulle.

Olin au pairina kolmen lapsen perheessä Etelä-Ranskassa. Sain host-perheeltäni yllättäen vapaapäivän ja lähdin iltakävelylle rannalle. Kun ylitin isoa tietä, huomasin, että liikenneympyrästä tuli auto. Kuski ei ilmeisesti nähnyt minua ja alkoi kiihdyttää. Viimeinen ajatukseni oli, että ajaako tuo oikeasti minun päälleni.

En muista törmäyksestä mitään. Heräsin maasta ja aloin etsiä paniikissa tavaroitani. Auttamaan tullut nainen rauhoitteli minua ja pyysi siirtymään kävelytielle. Kuskikin oli jäänyt paikalle, mutta en silloin tajunnut sitä.

Kun nousin ja katsoin jalkoihini, näin, että niille tippui paljon verta. Kysyin, mistä veri tulee. Nainen sanoi, että älä nyt mene ­paniikkiin, mutta se tulee sinun päästäsi.

Olin epäuskoinen ja niin sokissa, etten tuntenut kipua. Mietin, olisinko voinut olla varovaisempi. Aloin itkeä vasta, kun ­ambulanssi tuli.

Onnettomuus muutti kaiken

Sairaalassa minut vietiin heti magneettikuviin. Hiukseni pestiin verestä, päässäni ollut haava tikattiin ja muut haavat ­sidottiin. Kaikkialle sattui niin paljon, etten pystynyt kääntämään kylkeä.

Kielimuurin takia en ymmärtänyt lääkäreiden puhetta enkä tajunnut, kuinka vakava tilanne oli.

Sairaalan työntekijöillä oli kiire ja kännykästäni loppui akku, joten pääsin soittamaan vanhemmilleni vasta tunteja onnettomuuden jälkeen. Oli tosi traumaattista, ettei paikalla ollut ketään läheistä ja etten päässyt heti kertomaan tapahtuneesta. Host-vanhempani tulivat sairaalaan, mutta heistä ei ollut ehtinyt tulla minulle kovin läheisiä.

Minulla oli matkavakuutus ja eurooppalainen sairaanhoitokortti, mutta lääkärit olivat niin vihaisia tapahtuneesta, että he pistivät yliajajan maksamaan hoitoni.

Vasta toimenpiteiden jälkeen ymmärsin, että mitään hengenvaarallista ei ollut onneksi tapahtunut. En saanut sisäisiä vammoja, eikä yksikään luu murtunut.

Au pairiksi lähteminen oli ollut vuosia haaveeni. Olin opiskellut koulussa ranskaa ja halusin oppia käyttämään kieltä sujuvasti. Ehdin olla Etelä-Ranskassa kolme kuukautta ennen onnettomuutta.

Ranskalaisten ystävien saaminen oli yllättävän vaikeaa, koska asuimme pienessä kylässä ja kielitaitoni ei ollut vielä kovin hyvä. Podin kovaa koti-ikävää, mutta olin myös ylpeä itsestäni. Hoidin pieniä lapsia, jotka puhuivat pelkästään ranskaa. Opin käyttämään kieltä arjessa ja pääsin näkemään ranskalaista elämää. Itsenäistyin paljon ja sain hirveästi rohkeutta.

Minun oli tarkoitus olla Ranskassa ainakin kuusi kuukautta, mutta onnettomuuden jälkeen jouduin palaamaan Suomeen. Tarvitsin fysioterapiaa enkä pystynyt tekemään töitä.

Kukaan ei voi päättää, kuinka nopeasti minun pitää toipua

Suomessa toivuin fyysisesti yllättävän nopeasti. Hain töitä ja työnsin onnettomuuden pois ajatuksistani. Ajattelin, että se on ollutta ja mennyttä ja ettei minulla ole oikeutta jauhaa siitä muille. Luulin, että onnettomuus kuulostaisi muiden korviin tosi pieneltä jutulta, koska mitään ­pahempaa ei käynyt.

Puolen vuoden päästä aloin nähdä onnettomuudesta painajaisia. Välttelin liikennettä ja autolla ajamista, ruokahaluni katosi ja kärsin unettomuudesta. Joinain öinä en saanut nukuttua sekuntiakaan. Tajusin, että minun täytyy tehdä tilanteelle jotain.

Aloin käydä kotipaikkakuntani ­kriisikeskuksessa juttelemassa. Sain luvan kanssa avautua ammattilaiselle. Hän sanoi, että saan olla surullinen ja vihainen. Ei ole vahvuuden merkki, että vain suljen tapahtuneen pois mielestäni. Ymmärsin, että onnettomuus ei ollut minun vikani.

Onnettomuudesta on nyt melkein vuosi aikaa. En enää häpeä siitä puhumista. Oli esimerkiksi iso askel kertoa kavereilleni, etten uskalla tällä hetkellä ajaa autoa. Tiedän myös, että voin aina palata kriisi­apuun juttelemaan, jos siltä tuntuu.

Kukaan ei voi päättää, kuinka nopeasti minun pitää toipua. Olen ymmärtänyt, että en voi työntää asioita sivuun ja ajatella, etteivät ne olleet niin isoja juttuja.

Olen myös tajunnut, että voin koska tahansa palata Ranskaan. Vaikka matkani päättyi ikävästi, olen ikävöinyt maata paljon. En vaihtaisi au pair -kokemuksestani mitään pois.

Onnettomuudesta on jo aikaa, mutta se vaikuttaa minuun edelleen. Jos ylitän suojatien ja kuulen kiihdyttävän auton äänen, kyyneleet nousevat silmiini.

Päähäni ja toiseen jalkaani jäi ­selkeät arvet. Ne muistuttavat minua siitä, että ­selvisin.”

Julkaistu: 16.8.2019